Kiitos taiteesta, vessahätä

Muutama kesä sitten kävelin Helsingin rautatieasemalla, kun minun oli päästävä vessaan. Koska olen keskiluokkaisesti kasvatettu kultuuriperheen lapsi, leimasin itseni Museokortilla Kiasmaan ja riensin alakertaan. Mikä helpotus!

Ongelmat alkoivat, kun palasin takaisin aulaan. Narikkavahti hymyili minulle niin kannustavasti, etten kehdannut poistua pyöröovista, vaan kiipesin luiskaa velvollisuudentuntoisesti näyttelysaliin. Pimeydessä pohdin lannistuneena: Mikä on vähimmäisaika, jonka jälkeen näyttelystä voi poistua näyttämättä naurettavalta?

On masentavaa, kuinka monta tuntia olen katsonut elämässäni näyttelyitä, joista en muista jälkikäteen mitään. Harhailen orpona ja neuvottomana ja toivon kokevani edes joitakin tunteita.

Museovessa lopettaa tämän vellomisen. Se on museokokemusta rytmittävä kohokohta kahvion ja myymälän välissä. Vessassa voi muistella vaikka beat-runoilija Allen Ginsbergin pönttörunon säkeitä (presidentit katsovat pyttyyn / todetakseen terveytensä).