Terveisiä ihmismuseosta
Kaikesta on internetissä tuhat kuvaa, mutta ihmisiä liikuttaa vieläkin kuvitelma jostain elävästä ja todellisesta.
Dublinissa oli helmikuun lopulla jo täysi kevät. Nurmikoita trimmattiin kiihkeästi, ja nurmikoista pienillä aidoilla erotettujen kukkapenkkien viivasuorissa istutusriveissä kukkasipulit puskivat ilmoille värikkäitä nuppujaan.
Luonnonhistoriallisen museon pihalla kiemurteli jono. Lapset hyppelivät muovisissa, valoa vilkuttavissa kengissään. Sisällä silmät tottuivat hämärään. Esillä oli täytettyjä eläimiä ja sata vuotta sitten pyydystettyjä hyönteisiä.
Kokoelma oli niin vanha, että siitä oli tullut ihmismuseo: esillä olivat myös entiset asenteet toisia eläinlajeja kohtaan. Katselin kauan vitriiniä, johon oli koottu ”hyödyllisiä hyönteisiä”. Ne eivät olleet pölyttäjiä, kuten ehkä nykytiedon valossa ajattelisi, vaan esittelykyltissä luki, että ne olivat ”kauniita”.