Riitta Larnimaa vastaa Soininvaaralle: Esitys päästöoikeuksien hinnan sääntelystä joutaa romukoppaan
Luin ilahtuneena Osmo Soininvaaran artikkelia Politikointi jyllää energiapolitiikassa (SK 41/2010), jossa Soininvaara avasi ilmasto- ja energiapolitiikan koukeroita. Eräät näkökulmat vaativat kuitenkin vielä kommentointia.
Aivan kuten Soininvaara kirjoitti, päästökauppaan kuuluvien toimintojen päästöt pakotetaan alas pienentämällä päästöoikeuksien kokonaismäärää EU:ssa. Päästökauppaan kuuluvien toimintojen päästöt eivät voi olla suuremmat kuin päästöoikeuksien määrä EU:ssa. Usein esitetyt väitteet siitä, että päästökaupan vaikutuksia päästöihin ei vielä tiedetä, paljastavat yksinomaan sen, ettei päästökaupan toimintaa ymmärretä.
Tähän mennessä päästökauppa on toiminut niin kuin sen teorian mukaan pitääkin toimia. Kun päästöt vähenevät, päästöoikeuksista on markkinoilla ylitarjontaa, ja hinta laskee. Kun päästöoikeuksien määrää vähennetään, päästöoikeuksista on niukkuutta, ja hinta nousee.
Vuonna 2013 alkavalla kauppajaksolla toteutetaan EU:n 20 prosentin päästövähennystavoitetta. Tällöin sähköntuotanto ei enää saa ilmaisia päästöoikeuksia vaan se ostaa kaikki tarvitsemansa päästöoikeudet markkinalta. Lämmöntuotannolle ja prosessiteollisuudelle ilmaisia päästöoikeuksia vielä jaetaan, mutta niidenkin määrä vähenee merkittävästi. Jatkossa markkinalla on todellista niukkuutta, jolloin järjestelmän antama hintasignaali ohjaa investointeja uusiutuvan energian lisäämiseen ja energian käytön tehostamiseen.
Uusiutuvan energian lisäämisessä on kysymys paitsi päästöjen vähentämisestä, myös energiaomavaraisuuden ja -saatavuuden parantamisesta. Niinpä uusiutuvan energian lisäämiselle on asetettu velvoite, joka kilpailee päästötavoitteen kanssa ja jonka saavuttamiseksi käytetään muita ohjauskeinoja, kuten syöttötariffeja.
Kun uusiutuvan energian käyttö kasvaa, päästöt pienevät laitostasolla, jolloin mahdollisesti myytäväksi jääneet päästöoikeudet käytetään toisessa laitoksessa Suomessa tai muualla Euroopassa. Päästöoikeuden hinta kuitenkin laskee. Sinänsä tärkeän uusiutuvan energian tukemisen haittapuolena on, että se heikentää päästökaupan kustannustehokkuutta.
Vastaavasti yritykset verotuksen avulla ohjata päästökauppatoimijaa karahtavat kiville. Esimerkiksi päästökauppaan kuuluvan kaukolämmöntuotannon ehdotettu hiilidioksidivero ei ohjaa päästöjä vaan on puhtaasti fiskaalinen. Jos vero johtaa siihen, että kaukolämmön merkitys vähenee, tehdään karhunpalvelus ilmastonmuutoksen torjunnalle.
Mitä tästä pitäisi oppia? Ainakin se, että päästökaupan, verojen ja tukien sekä muiden ohjauskeinojen kokonaisvaikutukset pitää tuntea entistä paremmin. Päästökauppatoimijoille ei saa kohdistaa mitään kansallista päästöohjausta, kuten hiilidioksidiveroa. Kansallisen ilmastopolitiikan pitää ensisijaisesti keskittyä ohjaamaan päästökauppaan kuulumattomia toimijoita, kuten liikennettä ja asumista.
Myöskään sille tielle ei pidä lähteä, että sorkitaan markkinan toimintaan perustuvaa järjestelmää. Soininvaaran esittämä minimihinnan asettaminen päästöoikeuksille sekä maksimihinnan sääntely markkinoille päästettävillä uusilla päästöoikeuksilla joutavat suoriltaan romukoppaan. Niihin nojautuminen aiheuttaisi todennäköisesti jälleen uusia ennakoimattomia kielteisiä vaikutuksia.
Riitta Larnimaa
Kirjoittaja on johtava asiantuntija Energiateollisuus ry:ssä.
Aiheesta lisää
Osmo Soininvaaran kolumni (Suomenkuvalehti.fi 17.10.2010)