Yliopistouudistus: Kriittinen ajattelu, riskinotto ja innovaatiot vaarassa
Uuden yliopistolain voimaantulosta on kulunut runsas vuosi. On syytä kysyä, mitä kiireellä ja mahtipontisilla argumenteilla ajettu uudistus on tuonut yliopistoille, niin uudistusta innokkaasti ajaneelle yliopistojen johdolle kuin siihen enemmän tai vähemmän kriittisesti suhtautuneelle henkilöstöllekin.
Vai onko kysymys aivan liian aikainen? Pitäisikö odottaa muutama vuosi tai peräti sukupolvi ennen kuin arviointiin ryhdytään?
Mielestäni analyysi on aina paikallaan – erityisesti yliopistojen kaltaisissa kriittisen ajattelun ja uuden tiedon tuottamiseen pyrkivissä laitoksissa. Perusteltuun tilannekatsaukseen kuuluu luonnollisesti se, että kaikkea muutosta hyvään tai huonoon suuntaan ei automaattisesti pidetä uuden lain aikaansaamana vaan uudistus koetetaan suhteuttaa muihin muutoksiin.
Esimerkiksi tiedeyhteisöön tuodut uudet taloudenpitoa ja toimintaa koskevat seuranta- ja kontrollijärjestelmät ovat osa pitemmän aikavälin muutosta, joka osui juuri yliopistouudistuksen vuosiin.
Vaikka näiden järjestelmien ideologinen tausta lienee sama kuin yliopistouudistuksessa, olisi kohtuutonta sysätä niiden aiheuttamat ongelmat yliopistouudistuksen piikkiin.
Vastaavasti yliopistojen saaman julkisen rahoituksen muutoksessa – ainakin, jos sitä tarkastellaan kokonaisuutena – eivät näy suoraan uudistuksen vaikutukset. Tässä on kuitenkin suuria yliopistokohtaisia eroja: yhteistoimintamenettelyistä henkilöstön vähentämiseksi on tullut arkipäivää monissa yliopistoissa.
Joitain muutoksia voidaan yliopistoilla kuitenkin nähdä. Professori- ja tieteentekijöiden liiton selvityksen mukaan henkilöstön työtyytyväisyys on selvästi huonontunut yliopistouudistuksen jälkeen.
Myös byrokratian koetaan lisääntyneen – päinvastaisista lupauksista huolimatta. Kaikkein kauimpana ollaan opetusministeriön johdon ja muiden uudistusta voimakkain sanakääntein ajaneiden retoriikasta, jossa puhuttiin tutkimuksen ja opetuksen edellytyksen parantumisesta, kun yliopistoilla voidaan keskittyä perustehtävien hoitamiseen.
Todellisuudessa muutos on ollut pikemminkin päinvastainen.
Lisäksi uudistus näyttää luoneen yliopistoilla salailun kulttuuria, kun asioiden julkisuutta on kavennettu. Esimerkiksi palkkatiedot on julistettu salaisiksi, kun aikaisemmin salaisuus kattoi vain niin sanotun henkilökohtaisen suoriutumisen arvion tuloksen. Tässä, kuten muulloinkin salaisuuden alueen laajentava tulkinta herättää kysymyksen, miksi näin on. Henkilökunnan palkkataso ja sen nousuprosentit tiedetään, mutta yliopistojen ylimmän johdon osalta ne ovat hämärän peitossa. Yliopistolain valmistelun yhteydessä ei kuitenkaan puhuttu vapausasteiden vähentämisestä vaan lisäämisestä.
Lopulta yliopistoihin tuotu entistä päällikkövaltaisempi järjestelmä korostaa hyvän ja huonon johtamisen eroa entistäkin selvemmin. Huono johtaminen – kaikilla tasoilla – heikentää työtyytyväisyyttä. Sillä voi olla kauaskantoisia seuraamuksia.
Nuorten – tai muidenkaan – tutkijoiden tilannetta ei paranna ja kannusta heitä riskinottoon ja innovaatioihin se, että on entistä tärkeämpää kumartaa johtajaa, jonka kädessä rekrytoinnit ovat. Rekrytoinneissa on ollut nähtävissä merkkejä tieteellisen pätevyyden sivuttamisesta ”kokonaisvaltaisen” arvioinnin kautta, jossa esimerkiksi ”johtamiskokemus” tai ”yliopistopedagogiset ansiot” ovat olleet ratkaisevia. Ainakin tutkimusyliopistoissa pitäisi luoda selvä mekanismi, jolla tieteellisen pätevyyden ensisijaisuus rekrytoinnin kriteerinä turvataan.
Virkasuhteiden muuttuminen työsuhteiksi (palvelussuhteen pysyvyyden heikentäminen) saattaa vaikuttaa samaan suuntaan johtajavaltaisuuden ja ”joustavamman” rekrytoinnin kanssa: kriittisen ajattelun, riskinoton ja innovatiivisuuden näkökulmasta on syytä olla valppaana.
Jukka Kekkonen
Kirjoittaja on oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori ja Helsingin yliopiston hallituksen jäsen.