Vanhat ihmiset ja onnellinen loppu: Mitä todella arvostamme?
Väsyksiin asti on kuultu, että vanhuksia hoidetaan laitoksissa huonosti.
Niin sanotun hyvinvointiyhteiskunnan vastaus on se, että jätetään tai lähetetään mahdollisimman moni vanhus laitoksesta kotiin ja määritellään vaippojen määrä per vuorokausi.
Miksi muuten ylipäätään puhutaan ”vanhuksista”? On hyvä muistaa, että hän on vanha ihminen.
Näitä kertomuksia on Suomessa tuhansittain, mutta tässä vaihteeksi yksi, jolla on onnellinen loppu.
Mutta töitä se vaati.
Yhdeksänkymmentäkuusivuotias leskirouva asuu kodissaan itäsuomalaisessa kaupungissa. Näkö on lähes mennyt, sydän toimii huonosti ja sokeritautikin vaivaa, mutta tutut paikat, kotipalvelu pari kertaa viikossa, siivooja ja pyyteettömän lähimmäisen kaupassakäynti- ja asioidenhoitoapu tekevät kotona jatkamisen siedettäväksi. Kaikki omaiset asuvat kaukana, ikätoverit ja tuttavat ovat loppuneet kesken.
Tammikuun lopulla ilmaantuu sydämen vajaatoiminta, pakottaa rouvan hakeutumaan samaan sairaalaan, jossa hän on ollut aiemminkin. Kunto romahtaa.
Sitä pahentaa muutaman päivän sairaalassaolon jälkeen iskenyt vatsatautivirus: oksentelua ja ripulia.
Lähin omainen, muualla asuva poika, voi tulla infektiovaaran vuoksi vierailulle vasta pari viikkoa myöhemmin.
Mummossa tapahtunut muutos on sokki. Turvotus on muuttanut kasvot lähes tunnistamattomiksi, puhe puuroutunut osin käsittämättömäksi.
Kun potilas haluaa kääntää kylkeä tai nousta sängyn laidalle istumaan, se ei onnistu ilman auttajaa. Kipossa tuodut lääkepillerit pitää tarjota kielen päälle, kun ne eivät pysy nivelreumaisissa sormissa. Sängyn alta löytyy pudonneita lääkkeitä.
Poika selvittää tilannetta lääkärin kanssa.
Sairaalahoidon tarpeesta ollaan samaa mieltä.
Kunnes.
Pari viikkoa myöhemmin puhelimitse päivittäistä tilannetta tiedusteltuaan poika saa yllättäen kuulla, että on puhuttu kotiuttamisesta. Potilas on kuulemma maininnut sen toiveenaan ja toipunut niin, että pystyy kommunikoimaan järkevästi.
Lääkäri puhuu myös itsemääräämisoikeudesta.
Poika koettaa perustella, miksi kotona asuminen ei enää onnistu.
Asunto on hissittömän talon kolmannessa kerroksessa. Mummo ei pysty pukeutumaan itse eikä peseytymään vanhanaikaisessa, korkealaitaisessa ammeessa. Ruoanlaitto on sattumanvaraista ja lääkkeiden ottaminen epävarmaa. Jos kotiapua olisikin saatavilla, sen pitäisi olla ympärivuorokautista, mikä on mahdotonta.
Lääkäri kehottaa ottamaan yhteyttä parin päivän päästä, kun vuorossa on toinen lääkäri. Yritetään, mutta lääkäri ei ota puheluita eikä vastaa soittopyyntöihin. Puhelimeen saatu sairaanhoitaja puhuu edelleen huomisesta kotiuttamisesta.
Usean puhelun ja monen mutkan kautta kaupungin kotihoitoyksiköstä löytyy viimein vastaava sosiaalivirkailija, joka pitkän keskustelun jälkeen ymmärtää tilanteen ja lupaa hoitaa mummon terveyskeskuksen vuodeosastolle. Siellä on mahdollista saada kuntoutusta ja odottaa paikkaa hoitokodista.
Vanhojen ihmisten hoitopaikkoja ei ole riittävästi, se tiedetään. Miksi?
Kaikkihan on kiinni vain poliitikkojen tekemistä valinnoista.
Vanhainkotien perustamispäätösten tekeminen ei ole ainakaan vaikeampaa kuin vaikkapa Finlandiatalon ehostuttaminen uusilla marmoreilla parinkymmenen vuoden välein. Lasku viimeksi 50 mummonmiljoonaa.
Vanhustenhoitoa ja monumenttirakentamista ei kuulemma voi verrata keskenään. Miten niin?
Kysymyshän on vain siitä, mitä me arvostamme.
Teksti Vesa-Pekka Koljonen
Kirjoittaja on lehdistöneuvos, eläkkeellä oleva päätoimittaja.