Uutta asennetta
Hyvinvointivaltio on taloudellisesti elinkelpoinen, mutta kykeneekö se uudistumaan poliittisesti? kirjoittaa Juhana Vartiainen.
Monet pelkäävät pohjoismaisen hyvinvointivaltion edellytysten heikkenevän globalisaation myötä. Erityisesti sosiaalipolitiikan asiantuntijat pelkäävät hyvinvointipolitiikan olevan uhattuna, ei vähiten siksi, että meidän ammattikuntamme, taloustieteilijät, ”uusliberalistisine” ideoineen ovat saaneet yhteiskuntapolitiikassa vahvan aseman.
Tällainen pessimismi jättää huomiotta sen, miten myönteisesti ekonomistien valtaosa nykyään suhtautuu pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon. Financial Times ja The Economist ylistävät sitä, ja monet taloustieteilijät näkevät sen soveliaana tapana yhdistää vapaan markkinatalouden hyödyt järkevään riskien jakamiseen.
Arvelen aika monien ekonomistien myös yhtyvän siihen ajatukseen, että globalisaatio ei periaatteessa uhkaa hyvinvointivaltiota. Hyvinvointivaltio on pikemminkin nähtävä sopeutumiskeinona, jolla Pohjolan avoimet taloudet ottavat globaalista työnjaosta hyödyn irti mutta ”puulaavat” järkevällä tavalla arvaamattoman maailmantalouden epävarmuudesta aiheutuvat riskit kansalaisten kesken. Sosiaaliturva ja julkiset palvelut ylläpitävät kotitalouksien elintasoa silloinkin, kun maailmantalous murjoo.
Ikääntymisestä aiheutuva huoltosuhteen heikkeneminen kylläkin vaikeuttaa julkisen talouden rahoitusta kaikissa Pohjoismaissa, mutta tämäkin ongelma on periaatteessa ratkaistavissa työn tarjontaa lisäämällä, työllisyysastetta nostamalla ja kurinalaisella talouspolitiikalla. Hyvinvointivaltio on taloudellisesti elinkelpoinen – näin ainakin minä ajattelen, ja samoin näyttävät ajattelevan useimmat kollegani.
