Provokaatiosta toiseen
Ukraina ei voi palauttaa Krimiä itselleen. Se voi vain toimia sen puolesta, että tilannetta ei pidettäisi normaalina.
Kirjoitan tätä kolumnia yöjunassa Moskovasta Kiovaan. Juna on maalattu Ukrainan lipun väreihin, siniseen ja keltaiseen.
Venäjä ja Ukraina ovat käytännössä olleet sodassa jo neljä vuotta. Tämän seurauksena suorat lennot Moskovan ja Kiovan välissä lopetettiin jo 2015.
Jollain ihmeen kaupalla sinikeltainen juna Moskovan ja Kiovan välissä kulkee edelleen.
Kiovasta minun pitää hakea kaksi eri lupaa. Toinen tiedotusministeriöstä, toinen ulkomaalaisvirastosta. Vasta sen jälkeen pystyn laillisesti jatkamaan varsinaiseen päämäärääni Krimin niemimaalle. Perille pääseminen on kaikkea muuta kuin varmaa, vaikka kaikki luvat olisivat kunnossa.
Tilanne on hyvin erilainen verrattuna siihen helmikuiseen päivään 2014, jolloin tuli tieto Simferopolissa liikkuneista vihreistä miehistä. Lensin tuolloin Simferopoliin samana päivänä. Liikkuminen Venäjän ja Krimin välissä oli hyvin helppoa. Suoria lentoja Moskovasta Simferopoliin oli useita päivässä, nopein tie autolla oli Ukrainan halki.
Nytkin pääsisi lentämään Moskovasta Simferopoliin, mutta sen jälkeen Ukrainaan ei olisi menemistä. Ukraina vaatii, että Krimille menevät ulkomaalaiset toimittajat hakevat luvan ukrainalaisilta viranomaisilta. Muuten voi seurata maahantulokielto Ukrainaan.
Tämä vaikeuttaa työtämme huomattavasti, mutta vaatimuksen syytä ei ole vaikea ymmärtää. Ukrainalaiset viranomaiset haluavat tietää, ketkä liikkuvat heidän miehitetyllä alueellaan.
Venäläiset Krimille matkustavat turistit kiertävät nykyään Ukrainan. Matka on pidentynyt huomattavasti, vaikka Putin onkin rakentanut 19 kilometrin pituisen sillan Kertšinsalmen yli. Sillalle johtavat tiet ovat huonokuntoisia. Uusi moottoritie on rakennettu, mutta se on käytännössä vain pieni pätkä ennen siltaa. Krimin kapeilla teillä on usein ruuhkia.
Ukraina ei pysty pakottamaan Venäjää palauttamaan Krimin niemimaata. Se voi vain tehdä kaikkensa, että tilannetta ei normalisoitaisi. Vaarallisinta Ukrainan näkökulmasta on se, että asiat käytännössä palautuvat ennalleen. Silloin Krimin pakkoliittäminen normalisoituisi, ei pelkästään Venäjän, vaan myös muun maailman silmissä.
Ukrainan ei kuitenkaan tarvitse olla huolissaan. Venäjä on itse rakentamalla sillan varmistanut, että tilanne ei muutu normaaliksi.
Krimin silta on Putinin valtakoneiston jalokivi. Se on niin kallis, suuri ja mahtava, että sitä pitää suojata hinnalla millä hyvänsä. Se on rakennettu osittain Ukrainan maanperälle ja kysymättä Ukrainalta lupaa, mikä on sekä laitonta että turvallisuusriski. Eri radikaaliryhmät ovat luvanneet räjäyttää sillan siitä asti, kun projekti alkoi.
Kreml vakuuttaa, että silta on tehokkaasti vartioitu, mutta on hermostunut tilanteesta. Venäläiset rajaviranomaiset ovat alkaneet tarkastaa jokaisen Mustanmeren ja Asovanmeren välillä liikkuvan laivan. Venäjällä ei ole tähän oikeutta, koska Kertšin salmi ei kansainvälisen lain mukaan ole venäläinen. Salmen länsipuoli kuuluu Ukrainaan. Vuonna 2003 solmitun sopimuksen mukaan sekä Ukrainalla että Venäjällä on tasavertainen oikeus liikkua alueella vapaasti.
Venäjän uudet tarkastukset ovat johtaneet ukrainalaisen satamakaupungin Mariupolin romahtamiseen. Laivat, jotka ennen pääsivät Mustallemerelle päivässä, voivat nyt joutua odottamaan viikon. Ei ole vaikea kuvitella ukrainalaisten ärsyyntymistä.
Tilanne Ukrainan ja Venäjän välillä on nyt se, että teki toinen osapuoli mitä tahansa, toinen tulkitsee sen joka tapauksessa provokaatioksi.
Pari viikkoa sitten Venäjä takavarikoi kolme alusta Ukrainan laivastolta ja pidätti koko miehistön.
Heti tapahtuman jälkeen sain huolestuneita viestejä venäläisystäviltäni.
”Anna-Lena! Sano, että kaikki järjestyy”.
Vastasin, että en ainakaan tässä vaiheessa usko sotaan.
”Hyvä! Ja jos tulee, menemme kaikki Suomeen”, vastasi nuori mies.
Hän on 25-vuotias, loistavassa fyysisessä kunnossa. Teoriassa hän kuuluu juuri siihen ryhmään, jonka tehtävä on tarvittaessa mennä rintamalle puolustamaan Venäjää. Se ei häntä kiinnosta. Jos sota tulee, miehen ainoa huoli on päästä pois maasta mahdollisimman pian.
”Mitä helvettiä tapahtuu? Olemmeko nyt sodassa Ukrainan kanssa? Vai onko tämä tavallista höpinää?” Näin kysyi toinen nuori miespuolinen kaverini.
Kumpikaan heistä ei luottanut uutisiin. Molemmat halusivat tietää, mitä mieltä olin. Ei siksi, että olen toimittaja, vaan siksi, että olen toimittaja, jonka he tuntevat henkilökohtaisesti. Venäjällä luotetaan vain ystäviin.
Ei ole mahdotonta, että Kertšin tapahtumat johtavat sotaan, vaikka en pidä sitä todennäköisenä. Sodat alkavat usein juuri tällaisista pienistä kähinöistä. Voi käynnistyä vyörytys, jota kumpikaan osapuoli ei pystykään estämään.
Ukraina pyytää länneltä apua, ja saa kyllä jotain avustusta. Venäjää vastaan se on kuitenkin käytännössä yksin.
Yksikään Euroopan maa, puhumattakaan Yhdysvalloista, ei ole valmis menemään sotaan Ukrainan vuoksi.
Tämän Venäjä tietää. Siksi se käyttäytyy näin.
Koko Ukrainan tilanne todistaa sen, miten tärkeää on pyrkiä estämään jokainen konflikti niin aikaisin kuin mahdollista.
Kun vahinko on jo tapahtunut, heikompi osapuoli kärsii eniten.
Tämänkin suurvalta tietää.