Työttömyyden alentaminen vaatii ikävää politiikkaa
Sipilän hallitus suhtautuu työttömyyden alentamiseen kunnianhimoisemmin kuin mikään hallitus pitkään aikaan, kirjoittaa Juhana Vartiainen.
Kukaan ei kannata työttömyyttä, mutta silti työttömyyttä on vaikea alentaa. Poliittiset päättäjät kertovat mielellään pyrkivänsä täystyöllisyyteen ja asettavansa työllisyyden etusijalle. Silti työttömyys on Suomessakin vuosikymmenten kuluessa pikku hiljaa lisääntynyt ja se tuppaa taantumien jälkeen jäämään korkeammalle tasolle kuin aikaisemmin.
Tämä ei johdu siitä, etteikö työttömyyttä olisi mahdollista alentaa. Alentamisen keinot ovat kuitenkin poliittisesti vaikeita ja niitä tukeva taloustieteellinen analyysi ei aina sovi sisäsiistiin poliittiseen keskusteluun. Siksi työttömyys on itse asiassa hiljaisesti hyväksytty.
Ristiriita poliittisesti korrektin ”taistelemme työttömyyttä vastaan” -retoriikan ja tämän hiljaisen hyväksynnän välillä myrkyttää politiikkaa ja yhteiskunnallista keskustelua.
Nykyisestä noin 9–10 prosentin työttömyydestä on tietysti osa suhdanneluontoista eli häviää ilman rakenneuudistuksiakin. Mutta valtaosa, ehkäpä 6–7 prosenttiyksikköä, on rakenteellista eli ei häviä ilman uudistuksia.
Miten rakennetyöttömyys syntyy ja miksi sen hoito on poliittisesti lähes mahdotonta?
