Kaliiberidiplomatian paluu
Ukrainan sota ja uusi varustautumisen aika ovat luoneet puolustusmateriaalin kysyntäpiikin. Suomen olisi hyvä olla paitsi ostaja, myös myyjä.
”Tuottaako Suomi 155 millin tykistöammuksia?” on kysymys, jonka olen viime kuukausina kuullut Washingtonissa useamman kerran. Se kuvaa aikaamme, jossa suurlähettiläiden on oltava tai ainakin teeskenneltävä olevansa vähintään auttavia asejärjestelmien tuntijoita. Asehankinnat ovat taas diplomatian keskiössä, joko omaan käyttöön tai avuksi Ukrainalle.
Erään asiantuntijan mukaan tilanne on reilussa vuodessa kiepsahtanut päälaelleen. Siinä missä asefirmat ennen kilpailivat hallitusten hankinnoista, kilpailevat hallitukset nyt asepajojen tuotantokapasiteetista.
Venäjän hyökkäyssota osoitti karulla tavalla, että isossa rytinässä materiaalikulutus on jotain aivan muuta kuin kylmän sodan jälkeisissä kriisinhallintaoperaatioissa. Useimmissa Euroopan maissa esimerkiksi ammusvarastot oli mitoitettu jälkimmäisten mukaan, koska isoa sotaa ei enää odotettu. Yhdysvaltain varastot ovat omassa sarjassaan, mutta kriitikoiden mukaan täälläkin on säästelty juuri ammushankinnoissa. Ukrainan jatkuvasti tarvitsema apu ja länsimaiden tarve täydentää omat varastot ovat nyt luoneet hurjan puolustusmateriaalin kysyntäpiikin.
Venäjäkin on pitkittyvän sodan myötä kohdannut materiaalivaikeudet. Nähtävästi se uskoo voittavansa ne asettamalla talouselämän ja oikeastaan koko yhteiskunnan kasvavasti sotakannalle.
