Totta kai persut pärjäävät - mutta miksi vasta nyt?

Perussuomalaisten nousun taivastelun sijaan voisi hyvin ihmetellä, miksi perussuomalaiset nousevat vasta nyt.

Suurin ihme puoluekartalla eivät ole persut, vaan keskusta. Maaseutuelinkeinot työllistävät noin 100 000 suomalaista, alle viisi prosenttia työllisistä. Vielä 50 vuotta sitten vastaava luku oli 600 000 suomalaista.

Toinen vähän pienempi ihme ovat sosiaalidemokraatit. Heidän ydinjoukkonsa, teollisuuden duunarit, alkavat käydä harvinaiseksi. Teollisuudesta saa elantonsa enää alle 400 000 suomalaista, joista noin 250 000 on duunareita. Palkansaajien suuri enemmistö saa toimeentulonsa ihan muualta kuin teollisuudesta. Palkka nostavista miehistä tekee teollista työtä 25 prosenttia, naispalkansaajista vain 6 prosenttia.

Keskustan ja demarien pitäisi siis uudistaa aatettansa. Tai paremminkin, heidän olisi pitänyt tehdä se jo. Sen sijaan molemmat puolueet ovat rakastaneet hallitusvastuuta ja häivyttäneet aatetta takavasemmalle.

Luokkaperustaisilta puolueilta on lähtenyt alkuperäinen luokka alta. Suomessa hallitsee kolme hyvin samannäköistä puoluetta, jotka eivät halua riitautua toistensa kanssa, jotta tie hallitukseen olisi auki. Äänestäjän tahto välittyy politiikkaan huonosti ja politiikka on hajutonta ja mautonta.

Ennen kaikkea Suomesta puuttuu puolue, joka puhuttelisi pienituloisia sinnittelijöitä. Perinteiset vähäosaiset, työväenluokan, on korvannut uusi laaja alaluokka: pätkätyöläiset, pienituloiset pienyrittäjät, pienipalkkaiset palvelutyöntekijät, työttömät ja kausityöttömät. Heidän äänensä ei kuulu, ja he kaipaavat poliittista projektia, jossa he eivät ole pelkkiä luusereita.

Kun viime vaaleissa Oiva Lohtander esitti ökyporvaria SAK:n rahoittamassa kampanjassa, niin osoite oli selvä. Pienten yritysten ja konepajojen rasvanahkamiehet, joilla roikkuu tissikalenteri seinällä. Tämä joukko ei enää koe demarien ajavan asiaansa ja nukkuu tai etsii uutta puoluetta. Nyt sellainen puolue taitaa olla löytynyt.

Sitten ovat pienituloiset hyvinvointivaltion puolustajat ja julkisen sektorin työntekijät, joiden asiaa oikein kukaan ei ole ajanut. Julkisen sektorin tiukka menokuri oli sosiaalidemokraattien hallitusten johtotähti 1990-luvulla ja porvarihallituksen on ollut hyvä jatkaa samalla linjalla. Kun hyvinvointivaltion palvelut on vielä ulkoistettu kuntien hoidettavaksi, monet ovat kyllästyneet siihen, että palveluilla ei voida tehdä mitään, vaikka monissa kyselyissä enemmistö ilmoittaa tukevansa hyvinvointipalveluja ja kannattavansa korkeampia veroja niiden hoitamiseksi.

Aatteiden sijaan politiikan on vallannut munkkilatina rakenteiden kehittämisestä. Poliitikkoja elähdyttää liikuttava usko siihen, että asiat parantuvat organisoimalla terveysasemien jonot ja vanhustenhuollon tädit ja ämpärit vähän toisella tavalla. Ja sitten viritellään erilaisia monivaiheisia yli vaalikausien ulottuvia kansallisia projekteja peruspalvelujärjestelmän toimintaedellytysten turvaamiseksi.

Perussuomalaiset on klassinen kansanliike, joka nousee, kun instituutiot ovat pysähtyneet. Niitä johtaa usein johtaja, joka puhuu ihmisille heidän omalla kielellään ja rakentaa liikkeen, jossa jokaiselle on paikka ja tehtävä.

Persuilla voi olla monia syntejä, mutta selvä ansio on se, että äänestysprosentti saattaa kääntyä nousuun pitkästä aikaa. He mobilisoivat uurnille paitsi kannattajiaan, myös vastustajiaan.

Ja lohdutuksen sanana voi myös todeta, että persut ovat tietenkin merkki siitä, että mekin olemme länsimaa. Vihdoin myös meillä on useimpien länsimaiden tapaan komeettapuolue, joka haastaa järjestelmän.

Niitä joita huolettaa erityisesti persuhallitus, voi lohduttaa, että paras tapa kansanliikkeen rauhoittamiseen on hallitusvastuu. Lähin esimerkki lienee Norja, jossa hallitusvastuu rauhoitti oikeistolaisen populistipuolueen. Tai sitten: sunnuntaina on tietenkin kaikilla vielä sanansa sanottavana.