Toiveiden ulkopolitiikka ei enää toimi
Suomi rakastui Venäjä-suhteeseensa niin kuin My Fair Ladyn professori luomukseensa, kirjoittaa Mika Aaltola.
Jyrki Kataisen hallituksen ohjelma kesäkuulta 2011 toteaa Venäjästä seuraavasti: ”Suomi vahvistaa tiiviitä, laaja-alaisia ja monentasoisia kahdenvälisiä suhteita Venäjän kanssa… Suomi tukee Venäjän lähentymistä Eurooppaan ja integroitumista kansainväliseen sopimusjärjestelmään.”
Samana vuonna Nokian silloinen pääjohtaja Stephen Elop julkaisi ns. palava öljynporauslautta -puheensa, jossa hän korosti tarvetta huomata olosuhteiden muutokset ajoissa. Hän kertoi tarinan öljylautan työntekijästä, joka herätessään huomaa lautan olevan kauttaaltaan tulessa. Kaaoksen läpi ryömittyään hän katselee reunan yli Atlantin pimeää ja myrskyävää pintaa. Työntekijä hyppää. Näin säilyy edes mahdollisuus siihen, että pelastuu.
Jälkikäteen tarkasteltuna Kataisen hallituksen Venäjä-teksti ilmentää ennakoimisen vaikeutta. Venäjä oli jo kauan kehittynyt suuntaan, joka Ukrainan kriisin myötä tuotti syvän häiriön eurooppalaiseen turvallisuuteen ja myös Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin. Venäjä oli kehittänyt uusia aggressiivisia turvallisuusratkaisuja. Nokian ongelmat puolestaan johtuivat markkinoista, joilla Apple oli innovoinut uuden paremman tuotteen. Häiriöteknologia poltti Nokian perustoja. Nokia oli liian ihastunut omaan menestystarinaansa. Menestyksen toivottiin poikivan menestystä.
Toiveikkuus on myös ulkopoliittinen strategia. Se perustuu asetettujen toiveiden kykyyn muokata toisten käyttäytymistä. Psykologiassa tätä kutsutaan Pygmalion-efektiksi. Mitä suurempia odotuksia asetetaan ihmisille, sitä paremmin heillä on taipumus suoriutua. Syynä tähän on toimijoiden halu samastua heille asetettuihin odotuksiin.
