Urakkapalkkaus on menettänyt suosiotaan – paitsi korkeakouluissa
NÄKÖKULMA: Rakentamalla kaikille yliopistoille samanlaiset kannustimet saa kovin samanlaisia yliopistoja, kirjoittaa Roope Uusitalo.
Suomalaiset yliopistot ovat jo pitkään saaneet valtaosan julkisesta rahoituksestaan tulostensa perusteella. Opetus- ja kulttuuriministeriön korkeakouluille vuosittain myöntämä potti jaetaan yliopistojen kesken siinä suhteessa kuin nämä tuottavat kandi-, maisteri- ja tohtoritutkintoja, tekevät tieteellisiä julkaisuja, saavat opiskelijoiden opinnot etenemään ja lopulta valmistuneet työllistymään. Kriteereitä on yhteensä 14 ja näillä lukuisia alakohtia.
Käytännössä yliopistojen rahoitusmalli tarkoittaa, että yliopistot saavat urakkapalkkaa. Yliopistolla osataan myös laskea urakkahinnat. Jokaisesta tohtorin tutkinnosta yliopisto saa ministeriöltä vajaat 80 000 euroa ja jokaisesta maisterintutkinnosta noin 15 000 euroa. Samaan tapaan yliopistoilla lasketaan, että yksi minimikriteerit täyttävä tieteellinen julkaisu tuottaa yliopistolle reilut 5 000 euroa ja yksi huippulehdessä julkaistu artikkeli 11 000 euroa.
Ei kestänyt kauaa ennen kuin opetusministeriön rahoitusmalli vyörytettiin myös yliopiston sisäiseen rahanjakoon. Nykyään esimerkiksi Jyväskylän yliopistossa todetaan: ”On tärkeää, että yliopiston sisäinen rahoitusmalli noudattaa riittävissä määrin valtakunnallista rahoitusmallia, jotta siihen rakennetut ansaintaperiaatteet saadaan siirtymään yliopiston sisäiseen ohjaukseen.”
Ansaintaperiaatteista keskusteleva yliopiston hallitus on aika kaukana sivistysyliopistosta, mutta juuri tähän rahoitusmalli johtaa. Vaarana onkin, että ansaintalogiikan sisäistämisen lisäksi yliopistojen hallitukset alkavat käyttäytyä sen tuottamien kannustimien mukaisesti.
Luomalla kannustimia saa sitä, mistä maksaa. Ongelmana on, että rakentamalla kaikille yliopistoille samanlaiset kannustimet saa kovin samanlaisia yliopistoja. Yliopistojen erikoistuminen jää haaveeksi.
