Taiteen yhteiskunnallisuus ei tarkoita nykyhetken jäljentämistä

KOLUMNI: Orwellin ”Vuonna 1984” on esimerkki onnistuneesta yhteiskunnallisesta kirjallisuudesta, kirjoittaa Tiina Raevaara.

Profiilikuva
kirjallisuus
Teksti
Tiina Raevaara
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

’Suomessa kirjailijat väistävät ajankohtaisia ilmiöitä. He haluavat, että heidät nähdään, mutta he eivät halua, että heidät nähdään yhteiskunnallisina ajattelijoina.”

Näin sanoi kääntäjä Stefan Moster kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön (nro 30) haastattelussa viime vuoden puolella. Samanlaista kritiikkiä Moster antoi suomalaisille kirjailijoille jo Finlandia-palkintolautakunnan puheenjohtajana vuonna 2006. Mikään ei ole muuttunut kymmenessä vuodessa.

Millä tavoin kirjailijoiden tai muiden taiteilijoiden pitäisi olla yhteiskunnallisia? Taiteilijoilta yhteiskunnallisuutta todella toivotaan ja odotetaan. Taide ikään kuin lunastaa oikeutensa olla olemassa ja saada resursseja yhteiskunnalta sillä, että se nostaa maailmasta esiin totuuksia ja vääryyksiä.

Puheissa taiteilijoita tarvitaan selvänäkijöinä, joiden tehtävä on parantaa muiden elämää.

Vaikka taiteen itseisarvo muistetaan kiitettävän usein mainita silloin kun on kyse vaikkapa taiteenteon resursseista, taiteilijat itsekin alkavat helposti puhua taiteesta nimenomaan hyötynäkökulmasta. Teen niin itsekin.