Surullinen tosiasia: toiveiden varassa perustettu rahaliitto pysyy nyt pystyssä pelosta

Kuvitus Outi Kainiemi.

Ystäväni Lars Jonung, ruotsalainen ekonomisti ja taloushistorioitsija, on kartoittanut historian kokemuksia löytääkseen vastauksen kysymykseen: millä edellytyksillä rahaliitto voi toimia? Vastaus löytyi ja on selvä: pitää kunnioittaa sitä sääntöä, jonka me tunnemme ”no bailout” -säännön nimellä. Yhdysvalloissa tätä sääntöä on kunnioitettu aina 1840-luvulta alkaen. Liittovaltio ei siellä auta rahoitusvaikeuksiin joutunutta osavaltiota, ja osavaltio ei myöskään voi lainata keskuspankista.

Euroopassa no bailout -säännön rikkomisesta on jo tullut tapa, vaikka sääntö on kirjattu EU:n perussopimukseen. Rahoitusongelmiin ajautuneita valtioita ovat auttaneet jäsenmaat, yhteiset kriisirahastot, komissio, IMF ja Euroopan keskuspankki.

Miten tässä näin kävi? Ystäväni Nalle (Björn) Wahlroos on sitä mieltä, että poliitikot, rahaliiton päättäjät ovat aiheuttaneet koko kriisin ryhtymällä auttamaan Kreikkaa ja muutenkin tyrimällä. Tyritty toki on, mutta käsitys on silti virheellinen. Olisimme nyt suurissa vaikeuksissa Kreikasta riippumatta, Kreikka oli vain ensimmäinen osoitus siitä, että rahaliitossa on pahoja valuvikoja.

Miksi emme ole toteuttaneet no bailout -sääntöä? Siksi, että valtion maksukyvyttömyys voi nykyisellään johtaa eskaloituvaan pankkikriisiin koko Euroopassa. Emme me ole etelässä auttamassa Kreikan tai muiden maiden kansalaisia ahdingosta vaan pelastamassa ns. systeemisesti tärkeitä pankkeja tappioilta. Näin teemme, koska pelkäämme Euroopan pankkien muuten ajautuvan kaaokseen ja Euroopan talouden lamaan.

Rahaliiton suurin ongelma ei sittenkään ole valtioiden budjettialijäämät sellaisenaan vaan pankkijärjestelmä: Euroopan pankit ovat toisistaan vahvasti riippuvaisia ja monet pankit ovat liian suuria, jotta niitä uskallettaisiin päästää konkurssiin. Pankkitoiminnan rajat ylittävät vaikutukset ovat nyt aivan toista kertaluokkaa kuin rahaliiton perustamisesta päätettäessä. Pankkien keskinäinen riippuvuus yhdistettynä pankkien ja valtioiden väliseen napanuoraan toimii nyt kriisin tehokkaana levittäjänä. Siksi päättäjät kokevat olevansa pakotettuja veronmaksajia hirvittäviin pelastusoperaatioihin.

Tätäkin ongelmaa pohdittaessa kannattaa vilkuilla Yhdysvaltoihin. Siellä Kalifornian osavaltio on konkurssin partaalla, mutta kukaan ei ole huolissaan siitä, että tästä aiheutuisi kielteisiä vaikutuksia Yhdysvalloissa laajemmin. Miksi näin? Siksi, että Yhdysvalloissa pankkipolitiikka on liittovaltion vastuulla niin säätelyn, valvonnan, talletusvakuutuksen kuin kriisienhallinnankin osalta. Näin on katkaistu valtioiden ja pankkien välinen napanuora, joka on eurokriisin ydin.

Tästä taudin määrityksestä seuraa, että lääkitystä on haettava pohtimalla pankkiunionia. Lohdullista on, että tämä aihe on nyt vihdoin korkealla huippukokousten agendalla.

Pankkiunioni tarkoittaisi yhteistä säätelyä, mitä meillä jo on, ja ylikansallista eli Eurooppa-tasoista valvontaa, mikä nyt puuttuu. Lisäksi yhteisötason viranomaisella täytyy olla valta määrätä vakavaraisuusvaikeuksiin joutuneen pankin kohtalosta. Tarvittaessa pankki on voitava pääomittaa mutta myös lopettaa, pilkkoa, myydä tai muuten järjestää uudelleen. Näin toimittaessa on sijoittajavastuuta toteutettava määrätietoisesti. Pankkiunionin tavoite ei ole pelastaa pankkeja ja niiden omistajia vaan sallia no bailout -säännön toteuttaminen Euroopan vakautta vaarantamatta.

Puhtaalta pöydältä lähdettäessä pankkiunioni voisi toimia vakuutusperiaatteella. Kriisien hallintaan tarvittavat varat kerättäisiin vakuutusmaksuina pankeilta, ja kaikkien alueen pankkien tulisi olla yhtäläisen valvonnan kohteena. Syntyneitä jäsenmaiden välisiä nettorasituksen eroja voitaisiin lisäksi tasoittaa jälkikäteen.

Mutta me emme lähde puhtaalta pöydältä, minkä takia pankkiunionin rakentaminen on pitkä ja hankala prosessi. Suuret maat, kuten Saksa ja Ranska, ovat tähän asti vastustaneet yhteisötason roolin vahvistamista omien pankkiensa valvonnassa. Espanjan kaltaiset maat vyöryttävät kernaasti ongelmiaan yhteisvastuun piiriin. Suomen tulee vaatia vahvaa valvojaa sekä rankkaa sijoittajavastuun toteuttamista ja vakuuksia pankkien pääomittamisen ehtona.

Monet pankkiirit ja idealistit väittävät, että euro voidaan pelastaa vain pankkiunionia paljon pitemmällä loikalla federatiiviseen suuntaan. Erityisesti meille tyrkytetään ns. fiskaalista unionia, johon kuuluisi tosi kuva budjettikuri ja lainakustannuksia heikoille maille alentavat eurobondit. Mutta yhteisö ei viime kädessä voi turvata budjettikuria maassa, jossa äänestäjät eivät kannata vaikeita ratkaisuja toteuttavia hallituksia. Jäljelle jäisi eurobondien aiheuttama moraalikato ja loputtomat tulonsiirrot. Tätä ei voi eikä tule hyväksyä.

Saksan liittokanslerin mukaan eurobondit tulevat vain hänen kuolleen ruumiinsa yli. Eli ei hätää; hänen elinaikaodotteensa on aika pitkä. Tulevan syksyn yksi haaste silti on, miten luoda pankkiunioni ja samalla minimoida sellaista yhteisvastuuta, joka veisi meitä pysyvästi fiskaalisen unionin suuntaan.

Tehdyistä päätöksistä huolimatta taantuman syveneminen näyttää ainakin Etelä-Euroopan osalta väistämättömältä. Tämän ymmärtää Keynesin makroteoriaa lukemattakin: ei talous elvy, kun kotitaloudet epävarmuuden takia vähentävät kulutustaan ja yritykset jättävät investoimatta, ja jos valtiot vain leikkaavat menoja ja kiristävät verotusta. Velkakierteen katkaiseminen taantuman syventyessä ei hevin onnistu.

Surullinen tosiasia on, että rahaliitto, joka perustettiin toiveiden varassa, pysyy nyt pystyssä pelosta – pelosta siitä rahoituksellisesta, taloudellisesta, sosiaalisesta ja poliittisesta katastrofista, johon rahaliiton sortuminen johtaisi.
Mutta pystyssä se pysyy, vaikka jonkin maan ajautuminen siitä ulos on hyvin mahdollista. Rahaliiton säilyminen on myös Suomen etu, sillä joidenkin tappioiden kirjaaminen yhteisvastuun seurauksena on verrattomasti edullisempaa kuin vaihtoehtoinen näkymä. Tämän hallitus on pääministerin suulla useasti todennut, ja on siinä oikeassa.