Soinin puheissa ei ole sisältöä - mutta niistä saa hyviä otsikoita
Miksi kukaan haluaa kansanedustajaksi tai peräti ministeriksi?
Kyseessä ovat hommat, jotka kansalaisten mielestä sijoittuvat ammattiarvostusvertailuissa listojen häntäpäähän.
Mistähän se mahtaa johtua?
Enimmäkseen varmaankin poliitikoista itsestään ja heidän touhuistaan – katteettomista lupauksista, vaalirahasotkuista ja siitä, että ”siellä ne vain järkkäävät etuja itselleen”, kuten kansan syvien rivien varma tieto kertoo.
Kansanedustajan homma on paskaduuni.
Työ on äärimmäisen tylsää. Pelkkää mittaamattomien paperipinojen kahlaamista ja tuntikausien mittaisissa toinen toistaan seuraavissa kokouksissa istumista. Sen lisäksi pitää vielä pystyä ainakin televisioitujen istuntojen aikana olemaan hereillä ja esittämään joten kuten järkeviä julkisia puheenvuoroja, vaikka kuinka jännittäisi.
Silloin kun kansanedustaja ei puuduta takapuoltaan kokouksissa, hän joutuu ystävällisesti hymyillen sietämään ärtyneiden urpojen mäkätystä turuilla ja toreilla – tai ainakin kuuntelemaan näitä puhelimessa. Poliitikkohan on kansan palvelija ja hänen on oltava aina tavattavissa.
Viikonloppuisin, kun muut kansalaiset vetävät lonkkaa, hänen pitää rampata pitkin maakuntaa.
Työmaalla saa olla koko ajan varuillaan, kun nurkissa hiippailevat toimittajat työntävät mikrofonia suuhun ja vaativat selitystä milloin mistäkin asiasta. Hyvin muotoillun ja toimittajia tyydyttävän vastauksen pitää irrota kuin Delfoin oraakkelilta. Pääministeri istutetaan uutisstudion pulpetin ääreen selittämään, miksi joku hullu Kauhavalla on ampunut kymmenen ihmistä.
Olisitko osannut vastata?
Ja vaikka poliitikkoparka yrittää olla toimittajille kuinka höveli, nämä kirjoittelevat ilkeitä heti kun selkänsä kääntää.
Myönteisiä asioita arvonsa tunteva toimittaja ei voi poliitikosta sanoa. Kollegat alkaisivat pitää mamiksena.
Tästä taiteenlajista oli edustava esimerkki Helsingin Sanomien eduskuntapuolueiden puheenjohtajaprofiili -sarja.
Juttujen otsikoista voi poimia muun muassa että Jyrki Katainen on Hyvien aikojen kultapoika, Mari Kiviniemi Hyytävä monarkki, Päivi Räsänen Poliitikko Herran asialla.
Määritelmät ovat makuasioita, mutta onko 39-vuotiasta ministeriä aihetta pojitella, eikö pääministeriä voisi määritellä vaikka asialliseksi, ja eiköhän Räsänenkin hoitele eduskunnassa enemmänkin kannattajakuntansa kuin Herran asioita.
Ei noilla otsikoilla tietenkään ole tarkoitus loukata, mutta mikä meteli syntyisi, jos Katainen alkaisi toimittajaa pojitella, Kiviniemi nimittelisi vaikkapa kyyläksi ja Räsänen haluaisi tietää, kenen asialla sitä ollaan.
Poliitikko ei voi potkaista takaisin, vaikka kuinka kyrsii. Paitsi tietysti Paavo Lipponen.
Timo Soinin kuukausikaupalla nauttiman julkisuuden määrä ja kritiikittömyys on ollut merkillepantavaa.
Monia selityksiä on esitetty, mutta yksi on jäänyt vähemmälle: toimittajat on ehdollistettu innostumaan enemmän kiinnostavista kuin tärkeistä asioista. Tiedän sen, koska olen itse ollut mukana.
Toisin kuin muut puoluejohtajat, jotka yrittävät sönkätä asiaa, Timo on niin lysti. Ei sen laukauksissa juuri sisältöä ole, mutta niistä saa hyviä otsikoita.
Soini osaa ottaa yleisönsä, toimittajatkin.
Eräänkin lehden mukaan Timo Soini oli vielä viime viikolla ”vaalien kirkkain tähti”.
Sitten toimittajia alkoi kyllästyttää.
Politiikassakin on niin, että mikä menee ylös, tulee joskus alas. Soinin kiinnostavuuskerroin on pienentynyt. Automaatista ei enää ole pullahtanut joka päivä uutta sutkausta. Kannanotot ovat voineet yön yli kääntyä 180 astetta ja takaisin.
Tv-tenteissä joutuu vuorollaan altavastaajaksi eikä asiakysymyksiä voi kuitata pelkillä nokkeluuksilla ja yksinkertaistuksilla.
Timo Soinikin taitaa olla vain poliitikko, jolla on vielä arki edessä.