Suomalainen kansanmurha

Toimittaja Unto Hämäläinen vetosi vuonna 2019 valtiojohtoon, jotta vihdoin selvitettäisiin, mitä suomalaisille tapahtui maailmansotien välissä Neuvostoliitossa.

Lukuisia Suomen historian yleisteoksia läpi käynyt Hämäläinen oli havainnut, että Stalinin vainojen kohteiksi joutuneet suomalaiset loistivat niissä poissaolollaan.

Hämäläisen aloite johti aihetta koskevaan tutkimushankkeeseen Kansallisarkistossa. Viime vuoden lopulla päättynyt hanke oli kuitenkin aihepiiriltään hyvin rajattu. Neuvostoterrorin suurin suomalaisuhriryhmä, inkerinsuomalaiset, suljettiin pääosin sen ulkopuolelle.

Aihepiirin marginalisointi nousi esille, kun Hämäläinen kommentoi Helsingin Sanomissa (28.2.) tuoreinta Suomen yleishistorian esitystä, Pekka Valtosen kirjaa Sotien välinen Suomi – repivistä riidoista kansakunnan rakentamiseen (Gaudeamus). Stalinin vainojen suomalaiset uhrit sivuutettiin yhdellä lauseella monisatasivuisessa teoksessa.

Huomioista kiivastunut Valtonen ilmoitti saman lehden mielipideosastolla, ettei kirjassa ole virheitä ja että peräti kolme asiantuntijaa oli tarkastanut sen vailla vastaavia moitteita. Valtosen mukaan mikään ei hänen teoksessaan ollut ”mennyt pieleen”.

Neuvostoterrorin kohteeksi joutunut suomalaisjoukko ei ollut vähäinen: heitä oli toistasataatuhatta. Suomalaisten kohtalo itänaapurissa poikkesi esimerkiksi virolaisiin suunnatuista voimakeinoista siksi, että suomalaiset laskettiin harvalukuisiin ”rangaistaviin kansoihin”.

Suomalaisten lisäksi heihin kuuluivat Krimin tataarit, kalmukit, tšetseenit, karatsait, venäjänkorealaiset, venäjänsaksalaiset, inguusit ja meskhetinturkkilaiset. NKVD määritteli suomalaiset valtiolle vaarallisiksi nimenomaan kansallisuutensa perusteella.

Neuvostojohdon päätös johti siihen, että maassa asuvat suomalaiset hävisivät ja sulautuivat muihin ryhmiin. Kun tietyn etnisen ryhmän kieleen ja kulttuurin kohdistettu tuho yhdistetään teloituksiin ja pysyviin pakkosiirtoihin heikompiin olosuhteisiin, voidaan puhua kansanmurhasta.

Koska kansamme historiaan kuuluu tämä rikoksista äärimmäisin, eikö sen paikka olisi myös kansallisissa avainkertomuksissa, jotka määrittävät ymmärryksemme siitä keitä me olemme? Eikö sitä pitäisi käsitellä elokuvissa tai tv-sarjoissa sotiemme tapaan? Kuinka moni suomalaisista osaa nimetä edes yhden vainojen uhrin?

Juuri yleisteokset määrittävät kansalliset avainkokemukset. Suomalaisten kohtalo Neuvostoliitossa ei muodostunut sellaiseksi, koska jatkosodan jälkeen aiheesta tuli tabu.

Suomettuminen linjasi sen, mitä historian osa-aluei­ta korostettiin ja mitä häivytettiin. Nyt tilanteen pitäisi jo olla toinen. Jos kokonaisen kansanosan tuhoa ei pidetä olennaisena, millaisia ihmisiä suomalaiset oikein ovat?

Suomalaisen kirjallisuuden seuran Inkeri-kokoelma avautui ulkopuolisille tutkijoille vasta 2010-luvulla. Kun tutkija Anni Reuter teki vuonna 2016 väitöskirjaansa, hän löysi uutta materiaalia: inkerinsuomalaisten kirjekokoelma sijaitsi laatikossa, jonka päälle oli kirjoitettu ”toistaiseksi suljettu kokoelma”. Sanat oli vihdoin yliviivattu.

Erinomaisen Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa -teoksen (SKS, 2023) kirjoittanut Reuter ei tiedä, oliko aineiston sulkemisesta virallinen päätös. Ehkä se vain oli piilotettu parempien päivien toivossa. Mutta milloin ne paremmat päivät ovat tiedossa, jos eivät nyt?

Stalinin aloittamat suomalaisvainot saavuttavat päämääränsä vasta, kun kansanmurhan kohteeksi otettu ryhmä unohdetaan, ja siinä amnesiassa virallinen Suomi on itse ollut osallisena.

Niin kauan kuin yleisteoksissa suomalaisiin kohdistettu kansanmurha on alaviite, Suomi osallistuu itse suomalaisiin kohdistuneen tuhon mitätöintiin ja vähättelyyn.

Se, että tästä tuhotusta kansanosasta nousisi esiin Anne Frankin tapaisia tunnettuja kohtaloita, edellyttää aktiivisuutta meiltä Suomessa, koska sitä tehtävää ei tee kukaan muu.

Muistaminen on yksi oikeuden muoto. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy, miksi näiden tarinoiden paikka on kansallisissa identiteettitarinoissamme.

Kansanmurhahistorian omaavista kansoista vain ne, jotka ovat tietoisia taustastaan, osaavat lukea vaaran merkkejä etnisestä vihasta.

Maassamme vuosien ajan jatkunut pelko Venäjän provosoinnista on ajanhukkaa. Sellaisena se olisi myös nähty, jos suomalaiset olisivat ymmärtäneet pelkästään etnisen taustamme riittävän siihen, että itänaapurimme voi halutessaan nähdä meidät vihollisinaan. Meidän ei tarvitse tehdä mitään. Riittää, että olemme suomalaisia. 

Oikaisu 2.4. kello 16.40. Korjattu kohtaa, jossa viitataan Unto Hämäläisen kritiikkiin Pekka Valtosen kirjasta. Tekstissä luki aiemmin, että inkerinsuomalaiset ohitetaan kirjassa yhdellä lauseella. Kyse oli kuitenkin siitä, että Stalinin vainojen suomalaiset uhrit ohitetaan yhdellä lauseella.