Yliopistojen rahoitusmalli vaarantaa inhimillisen pääoman karttumisen

Taloustieteessä 1990-luvulla vakiintunut uusi kasvuteoria näkee inhimillisen pääoman kollektiiviseksi kansalliseksi resurssiksi, johon muun muassa talouden pitkän aikavälin kasvu nojaa.

Inhimillistä pääomaa kartutetaan eritoten korkeakouluissa, joiden järjestämässä toiminnassa yksilö omaksuu sellaisia tie­toja ja taitoja, jotka ovat jalostettavissa valmistumisen jälkeen myös taloudellisessa mielessä.

Näkökulma yliopistokoulutuksen ja talouden pitkän aikavälin kasvun välisestä yhteydestä on vahvistunut tietointensiivisen talouden aikakaudella. Suomessakin korkeasti koulutettu väestö nähdään yritysten elintärkeänä strategisena voimavarana, kansallisen innovaatiojärjestelmän perustana ja ulkomaisten investointien vetovoimatekijänä.

Lähes kaikkien EU- ja OECD-maiden kasvuvisio on 1990-luvulta alkaen nojannut koulutuspohjaiseen inhimillisen pääoman kartuttamiseen. Tämä on ohjannut myös Suomen yliopistostrategiaa.

Suomessa valtio ohjaa yliopistoja rahoitusmallin avulla. Vuosien 2025–2028 rahoitusmallissa kandi-, maisteri- ja tohtorintutkintojen osuus on 39 prosenttia noin kahden miljardin euron kokonaisrahoituksesta. Noin 800 miljoonaa euroa jaetaan siis vuosittain puhtaasti tutkintomäärien ja tutkintojen valmistumisaikojen perusteella.

On kuitenkin huomionarvoista, ettei kansallisella tasolla tapahtuva tutkintojen määrän lisäys kasvata yliopistoille jaettavaa kokonaisrahoitusta.

Kansainvälisesti erikoisen rahoitusmallista tekee sen suoriteperusteisuus ja nollasummapeliluonne. Yliopistot taistelevat kiinteästä kokonaisrahoituksesta tutkintojen ja muiden indikaattorien perusteella.

Koulutuksen nollasummapelillä on paradoksaalisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Nykyisessä rahoitusmallissa yhdessä yliopistossa tavoiteajassa tuotettu tutkinto vähentää toisten yliopistojen rahoitusta. Tämä heikentää edellytyksiä yliopistojen väliselle yhteistyölle ja työnjaolle.

Rahoitusmallin todellinen yhteiskuntapoliittinen ongelma koskee kuitenkin sitä, että se ei edistä inhimillisen pääoman karttumista kansallisella tasolla. Pikemminkin mallin ominaisuudet johtavat päinvastaiseen tulemaan.

Rahoitusmalli toimii kansantalouden kannalta haitallisesti, koska se mittaa tutkintojen määriä, ei inhimillisen pääoman karttumista. Yksittäisellä yliopistolla on kannustin keventää tutkintoja sisällöllisesti niin, että tutkintoja valmistuu aikaisempaa enemmän ja nopeammin sen sijaan, että huomio olisi inhimillisen pääoman lisäämisessä eli koulutuksen laadullisissa kysymyksissä.

Mallin nollasummapeliluonne johtaa lisäksi käytännössä siihen, että yhdessä yliopistossa toteutetut tutkintojen keventämistoimet on omaksuttava myös toisissa yliopistoissa, sillä muuten ne häviävät taloudellisesti. Syntyy kilpailun kehä, jossa varsinainen ainoa kansallisen tason lopputulos on inhimillisen pääoman tason lasku. Tähän emme usko suomalaisten poliitikkojen pyrkivän.

Yliopistojen rahoitusmallin logiikka olisi uudistettava siten, ettei se ole ristiriidassa Suomen kasvustrategian kanssa. Mallin tulisi kannustaa yliopistojen ammattilaisia pohtimaan ensi sijassa opiskelijoille jaettavien sisältöjen tieteellistä ja yhteiskunnallista relevanssia ja mielekkyyttä.

Selkeään osaoptimointiin ja tutkintojen pakonomaiseen keventämiseen johtavasta koulutuksen nollasummapelistä tulisi pikimmiten luopua. 

Kirjoittajat ovat professoreita Helsingin yliopistossa.