Puolueuskollisuus koetuksella
Presidentinvaalien ehdokkaat ja kilpailuasetelma vaikuttavat siihen, kelpaako äänestäjälle oman puolueen ehdokas.
Suomen puolueiden voimasuhteet ja presidentin kaksivaiheinen vaalitapa on yhdistelmä, jossa presidenttiehdokkaiden pitää menestyäkseen saada paljon ääniä muiltakin kuin oman puolueen kannattajilta.
Asia korostuu toisessa vaalissa, mutta sillä on paljon merkitystä myös ensimmäisellä kierroksella.
Presidentinvaalien henkilövaaliluonne tarjoaa hyvät lähtökohdat äänten voittamiseksi muualtakin kuin omasta puolueleiristä. Helpointa tämä on ollut istuville presidenteille vuosina 2006 (Tarja Halonen) ja 2018 (Sauli Niinistö). Esimerkeiksi käyvät silti myös Elisabeth Rehn (r) vuoden 1994 ja Pekka Haavisto (vihr) vuoden 2012 ykköskierroksella. Muutkin kuin suurten puolueiden ehdokkaat voivat otollisissa olosuhteissa menestyä.
Tulevissakin presidentinvaaleissa on kiinnostavaa, kuinka puolueuskollisesti valitsijat äänestävät. Tarkoitan puolueuskollisuudella nyt sitä, että puolueen kannattaja äänestää sitä ehdokasta, jonka taakse puolue on vaaleissa asettunut.
Nykyinen galluptilanne ei viittaa vahvaan puolueuskollisuuteen. Alexander Stubbin (kok), Olli Rehnin (kesk), Li Anderssonin (vas) ja Sari Essayahin (kd) ykköskierroksen kannatus liikkuu aika lähellä heidän taustapuolueidensa kannatusta, mutta Pekka Haaviston ja Jussi Halla-ahon (ps) mittauskannatus puhuu muuta. Haaviston kannatus ylittää ja Halla-ahon kannatus alittaa merkittävästi heidän puolueidensa galluptuloksen.
Puoluetaustan lopullista merkitystä ensi tammi- ja helmikuun äänestämiseen ei ole helppoa ennakoida, koska ehdokasasettelu on edelleen kesken, eikä varsinainen kampanjointi televisiokeskusteluineen ole päässyt kunnolla käyntiin. Sdp:n Jutta Urpilaisen ehdokkuus varmistuu ja kampanja käynnistyy vasta lähiaikoina.
