Kirotut vaalit
Taktinen äänestäminen on usein järkevää. Näissä eduskuntavaaleissa se kuitenkin perustui Sdp:n luomiin mielikuviin, jotka olivat vääriä.
Juuri käytyjen eduskuntavaalien tulos oli enimmäkseen odotettu. Ylen ja Helsingin Sanomien viimeiset mittaukset ennakoivat kaikkien eduskuntapuolueiden vaalikannatuksen tilastollisen virhemarginaalin sisään sekä arvioivat oikein kolmen suurimman maalintulojärjestyksen (kok, ps, Sdp).
Vaalit olivat suurimpien juhlaa. Eniten voittivat kokoomus (kymmenen lisäpaikkaa) ja perussuomalaiset (seitsemän lisäpaikkaa). Useimmat hallituspuolueet kärsivät vaalitappion. Keskustan, vihreiden ja vasemmistoliiton tulokset olivat niin heikkoja, että puolueiden saattoi jo vaali-iltana odottaa ottavan vauhtia oppositiosta. Yön nukuttuaan Annika Saarikko ilmoittikin keskustan jäävän ulos hallitusvastuusta.
Kokoomus ja perussuomalaiset hyötyivät oppositioasemastaan ja vaalikeskustelun talouspainotteisuudesta. Kummankin puolueen kannatusnousua voi selittää taloudellisia motiiveja painottavalla lompakkoäänestämisellä. Kokoomuslaisten mieliä painoi valtion velkaantuminen ja velanhoidon kustannukset, kun taas perussuomalaisten huolenaiheet liittyivät oletettavasti suoremmin omaan toimeentuloon.
Myös Sdp hyötyi vaalikeskustelun talouspainotteisuudesta. Teema korosti vasemmisto-oikeisto-jakoa ja Sdp:n johtavaa profiilia julkisten hyvinvointipalvelujen puolustajana. Lisätukea kannatukselle antoivat puheenjohtaja Sanna Marinin vetovoima sekä vaaleissa paljon keskusteltu taktinen äänestäminen.
Sdp kykeni pääministeripuolueen asemastaan huolimatta lisäämään kannatustaan, kuten puolue teki myös vuosien 1983 ja 2003 vaaleissa. Sdp on edelleen ainoa puolue sotienjälkeisessä eduskuntavaalihistoriassa, joka on onnistunut lisäämään kannatustaan pääministeripuolueen asemasta käsin.
Suurimmat puolueet menestyivät keskisuurten puolueiden eli keskustan, vihreiden ja vasemmistoliiton kustannuksella. Rkp, kristillisdemokraatit ja Liike nyt jäivät samoihin paikkamääriin kuin neljä vuotta aiemmin.
Tutkijan silmin eduskuntavaalien kiinnostavin ilmiö oli taktinen äänestäminen perusteluineen. Nyt taktinen äänestäminen sai nimittäin erityisen, tavanomaisesta poikkeavan merkityksen.
Laajasti katsoen taktisella äänestämisellä tarkoitetaan sitä, että valitsija äänestää jostain syystä muuta kuin ensisijaiseksi kokemaansa puoluetta tai ehdokasta. Nyt puhe taktisesta äänestämisestä kaventui siihen, että äänestämällä alkuperäistä valintaansa suurempaa puoluetta äänestäjä voisi vaikuttaa suoraan pääministerin nimeen ja jopa estää vääränvärisen hallituksen muodostamisen.
Selvimmin tällaiseen taktiseen äänestämiseen valitsijoita houkutteli Sdp: vain demareita äänestämällä voitaisiin torjua sinimustaksi maalailtu hallituspohja (kok+ps). Vaalituloksen perusteella demarit onnistuivatkin mielikuvasaalistuksessaan. Jo vaali-iltana sekä vasemmistoliiton ja vihreiden puheenjohtajat kirosivat vaalit pääministeripeleineen maan rakoon.
Julkiseen keskusteluun ujutetut mielikuvat pääministerin valikoitumiseen ja hallituspohjaan vaikuttamisesta olivat katteettomia. Niille ei löytynyt pohjaa valtakunnallisista kannatusmittauksista, jotka ennakoivat suurimmankin puolueen jäävän alle 20 prosentin kannatukseen. Sen kokoisella kannatuksella yksikään puolue ei voi ennakkoon luvata tavoitteilleen suotuisaa hallituspohjaa tulevalle vaalikaudelle.
Hallituspohjaa koskeva ennakkovihjailu oli katteetonta myös, koska puolueiden yhteistyölle oli asetettu ennakkoehtoja. Useat puolueet olivat torjuneet selväsanaisesti hallitusyhteistyön perussuomalaisten kanssa. Keskusta taas oli kieltäytynyt Marinin hallituksen hallituspohjan jatkosta.
Seuraavan hallituksen muodostaminen tunnistettiin niin vaikeaksi, ettei yksikään kolmen suurimman puolueen puheenjohtajista voinut olla varma nousevansa pääministeriksi, vaikka puolue nousisi vaalien suurimmaksi. Lisäksi oli tiedossa, etteivät valtakunnalliset mittaukset anna kovinkaan tarkkaa kuvaa siitä, miten taktinen äänestäminen tosiasiassa vaikuttaisi vaalipiirien paikkajakaumiin.
En argumentoi yleisesti taktista äänestämistä vastaan. Strateginen eli taktinen äänestäminen on jokaisen valitsijan oma ratkaisu, ja monissa vaalityypeissä aivan järkevää.
Kyse on siitä, onko taktiseen äänestämiseen houkutteleva informaatio totuudenmukaista vai jopa tarkoituksellisen harhaanjohtavaa.
On tietenkin täysin hyväksyttävää, jos kansalainen haluaa kannatusmittauksiin perustuen äänestää suurempaa vaihtoehtoa antaakseen äänensä puolueelle, joka varmasti saa edustajapaikkoja. Silloinkin päätöksen pohjana olevien kannatusmittausten laadun on oltava kunnossa. Tilanne on sama presidentinvaaleissa, jos äänestäjä valitsee taktisista syistä muun kuin ensisijaisen ehdokkaansa.
Nyt käytyjen eduskuntavaalien alla annetut tiedot mahdollisuuksista vaikuttaa hallituspohjaan eivät olleet luotettavia. Ne johtivat äänestäjiä harhaan. Pääministeripeli sopi kuitenkin kaikille suurimmille puolueille, jotka saattoivat laskea sen hyödyttävän omaa kannatustaan.
On tarpeen muistuttaa siitä, että hyvin toimiva vaalijärjestelmä toteuttaa mahdollisimman tasapainoisesti sekä alueellista että puoluepoliittista suhteellisuutta. Suomen eduskuntavaaleissa alueellinen suhteellisuus on ensisijaista ja se toteutuu vaalipiiritasolla hyvin. Paikat on jaettu väestömäärän mukaan suhteellisesti Manner-Suomen vaalipiireihin.
Puoluepoliittinen suhteellisuus tarkoittaa eduskuntavaaleissa pelkistäen sitä, että kukin poliittinen ryhmittymä saa eduskuntaan saman osuuden paikoista, jonka se saa äänistä. Tätä periaatetta meikäläinen systeemi ei täysin tue, vaan vaalijärjestelmä suosii jonkin verran suuria puolueita.
Näissä eduskuntavaaleissa taktiseen äänestämiseen houkuttelu oli tarpeetonta vaalihäirintää. Se lisäsi entisestään järjestelmän tosiasiallista epäsuhteellisuutta, mitä ei tule pitää hyväksyttävänä.