Salaperäinen ruumis
Ihmisestä tuntuu, että hänellä on vihollinen itsessään, koska ruumis ei tottele tahtoa.
Elokuvassa mies pohti: ”Kun jääkarhu vaanii hyljettä jään reunalla, se peittää mustan nenänsä käpälällä, jotta sulautuisi täysin ympäristöön. Mistä karhu tietää, että sen nenä on musta?”
Me ihmiset emme tiedä paljon enemmän. Voimme katsoa kuvaamme peilistä, nähdä valokuvissa ja videolla, mutta tosiasiassa emme näe kasvojamme ikinä. Luultavasti suurin osa ihmisistä, historiassa ja nyt, ei ole ikinä nähnyt kasvojaan edes peilikuvassa. On aina tietysti ollut heijastavia pintoja – katsoihan Narkissoskin kuvaansa lähteestä, mutta tuskin kaikki ovat edes kuvajaistaan nähneet.
Osan ruumiistamme pystymme näkemään. Kädet, käsivarren, rinnan, vatsan, reidet ja sääret ja jalkaterät. Oma näkökulma ruumiiseen on silti erilainen kuin se, minkä muut näkevät. Katsomme ruumistamme ylhäältä alaspäin, ja perspektiivi vääristää, jos vertaamme peilikuvaan. Kun ihminen vahingossa näkee peilikuvansa, hän hätkähtää, jopa pelästyy. Meillä on peili-ilme, joka viritetään, kun haluamme katsoa itseämme.
Voimme tahdonalaisesti heilutella raajoja, räpytellä silmiä, aukoa suuta ja tehdä paljon muutakin, mutta suurimmaksi osaksi oma ruumis on tuntematon ja hallitsematon. Sen salaperäinen työ ei ole tahdolla säädeltävissä. Emme näe ihomme alle, emme näe verenkiertoa, emme sisäeritystä, emme sydäntä, joka meissä lyö. Vaikka mielentilat vaikuttavat ruumiin toimintoihin, emme pysty määräämään sen prosesseja. Yletön kuntoilu ja terveysruokaintoilu ovat kiihkeitä yrityksiä päästä ruumiin herraksi. Pelkkä flunssa tai ihottuma suistaa ihmisen ruumiin armoille. Ruumis ottaa vallan, niin tietäväisiä ja älykkäitä kuin olemmekin.
