Ranskasta on tullut koko Euroopan silmätikku
”Keskusteluissani François Mitterrandin kanssa ilmeni, että…” Pardon? Comment? Anteeksi, kuinka? Saksan liittokansleri Angela Merkelin lapsus runsaat kaksi viikkoa sitten Elysée-palatsin kristallikruunujen alla herätti hilpeyttä yleisössä, ehkä vähemmän vieressä seisovan presidentti François Hollanden mielessä. Sillä ero näiden kahden herran välillä on suuri.
Sosiaalidemokraatti François II yrittää nyt vaivalloisesti korjata sitä, mitä sosialisti François I pani alulle. Mitterrand laski ranskalaisten eläkeiän 60 vuoteen lukuisten muiden uudistusten joukossa, jotka tyhjensivät valtionkassan kahdessa vuodessa. Mitterrandin seuraaja Jacques Chirac yritti uudistaa maan vanhakantaisia ja jäykkiä rakenteita, mutta ay-liikeiden kaadettua pääministeri Alain Juppén hän yksinkertaisesti totesi, ettei Ranskaa voi uudistaa. Myöhempien pääministerien uudistukset jäivät puolitiehen.
Jopa Nicolas Sarkozy, ensimmäinen poliitikko, joka valittiin presidentiksi, vaikka hän lupasi kipeitä uudistuksia, jätti eläkeuudistuksen puolitiehen ja luopui useimmista muista.
Hollanden tehtävän vaikeutta osoittaa se, että hän joutui kevään suuressa lehdistötilaisuudessaan vannomaan julkisesti olevansa sosialisti eikä mikään sosiaalidemokraatti ja hyökkäämään kiivaasti EU-komissiota vastaan tämän maakohtaisten suositusten jälkeen toukokuussa. Kuitenkin Ranskan työnantajajärjestön entinen puheenjohtaja Laurence Parisot toisti hiljattain, etta Hollande tietää, mitä hän tekee. Parisot kai sen maan teollisuuden pitkäaikaisena edustajana osaa parhaiten arvioida.
Hollande on siis tekemässä juuri niitä uudistuksia, joita komissio vaatii, mutta ääneen sitä ei voi tässä maassa vieläkään sanoa. Hänen on pakko luovia mahdottomassa poliittisessa maastossa, jossa oikeisto kiljuu, ettei mikään hänen tekemansä uudistus ole tarpeeksi, ja jossa vasemmiston vasemmisto heiluu barrikadeilla pienimmänkin uudistuksen ollessa liikaa.
Siksi Hollanden politiikkaa on monen ulkopuolisen vaikea lukea, sillä kun hän etenee munankuorilla näiden kahden välissä, on välillä haukuttava milloin komissiota, milloin rikkaita sekä silitettävä myötäkarvaan vasemmiston höyrypäitä.
Hollanden uudistuspolitiikka saa sentään mielipidemittauksissa kansalaisten hyväksynnän, mutta Ranskan poliittisessa järjestelmässä hänen tukipohjansa on liian pieni sen toteuttamiseen. Juuri siitä syystä Hollanden oppi-isä Jacques Delors kieltäytyi lähtemästä presidenttikilpaan, jonka hän olisi voittanut. Delors laski, että tukiporukka, jonka hän tarvitsi maan uudistamiseen, modernit sosiaalidemokraatit ja poliittinen keskusta, oli liian pieni.
Nyt Hollande ponnistaa samalta pohjalta. Vain ulkomaailma on muuttunut Delorsin ajoista. Mutta sitähän ei Hollanden oma puolue suostu huomaamaan, sillä toiveista huolimatta Hollande ei onnistunut edes voittonsa myötä modernisoimaan puoluetta.
Uudistuksissa Ranska on kymmenen vuotta jäljessä Saksasta, mutta huolestuttavinta on, että nyt pakon eteen joutuneet etelän maatkin ovat porhaltamassa sen ohi. Ranskasta on siis tullut koko Euroopan silmätikku. Kärjistetysti voi siis sanoa, etta Euroopan suurin ongelma on Ranskan sosialistipuolue. Suuri virkamiespuolue, jossa globalisaatiosta ei ole kuultukaan, puhumattakaan yrittäjyydestä, heiluttaa yhä punalippuja ja sotii rikkaita vastaan.
Koko EU:n edun nimissä Hollandelle täytynee kai vain toivottaa valtavasti onnea!