Hön, hyn ja hän
Mikäpä oikeastaan estää meitäkään ottamasta käyttöön sukupuolitettuja asemosanoja, pohtii Jukka Ukkola.
Amerikan myllerrysten melskeestä kuultiin sellainenkin uutinen, että uusi varapresidentti Kamala Harris haluaa itsestään käytettävän persoonapronominia ”she”. Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä kukapa haluaisi itseään kutsuttavan Kamalaksi. Siitä ei kuitenkaan nyt ole kysymys. Kysymys on sosiaalisessa mediassa leviävästä muodista, jonka mukaan ihmiset haluavat ja saavat itse valita, millä pronominilla toivovat itseensä viitattavan.
Käsittääkseni tällä on jotain tekemistä sukupuolimääritysten kanssa, koska monessa kielessä naisoletetusta käytetään eri pronominia kuin miessyytetystä – englannissakin ”she” ja ”he”.
Suomen kielessä tällaista sukupuolijakoa ei valitettavasti ole, vaan joudumme kaikki olemaan ”hänejä”. Tästä syystä esimerkiksi Suomen Kuvalehden klassikkopalstalla, Hän-henkilöhaastatteluissa, saattaa esiintyä mitä tahansa sukupuolia sikin sokin. Se on lehden maineen kannalta hieman arveluttavaa.
Mutta mikäpä oikeastaan estää meitäkään ottamasta käyttöön sukupuolitettuja asemosanoja. Jos vaikka naisoletetuista käytettäisiin pronominia ”hön” ja miessyytetyistä pronominia ”hyn”, niin yleispronominina voitaisiin säilyttää niiden keskiarvo ”hän”, koska ä-kirjain on y:n ja ö:n välissä (tosin hieman lähempänä ö:tä). Valinnanvaraa olisi kolminkertainen määrä nykyiseen verrattuna, kuten ruotsissa ”hon”, ”han” ja ”hen”. Itse kukin voisi esimerkiksi rippikouluiässä ilmoittaa, minkä vaihtoehdon valitsee.
