Ei hullumpaa
Suomen pääministerit ovat olleet viime aikoina silmätikkuina. Muutamia entisiä on syytelty vanhoista synneistä, varsinkin bisneksistä Venäjän kanssa, ja nykyisen kerrotaan bilettävän, kiljuvan ja tulleen hulluksi. Bilettämisestä on kuvahavaintoja, kiljumisesta äänihavaintoja (joskin tulkinnanvaraisia) ja hulluksi tulemisesta Helsingin Sanomien uutinen, jonka mukaan Etlan toimitusjohtaja Aki Kangasharju olisi vihjannut Sanna Marinin – muiden poliitikkojen ohella – tulleen hulluksi, koska ei ole oikein innostunut korkojen nostamisesta. Kangasharju itse kiistää näin vihjanneensa.
Ilman psykiatrin koulutusta on vaikea arvioida hulluuden asteita, mutta historia kertoo, ettei hulluus sinänsä ole mitenkään ainutkertaista kansakuntien johtopaikoilla. Jo muinaisessa Roomassa oli ajoittain enemmän seinähulluja kuin täysipäisiä keisareita. Nero poltti Rooman, Caligula nimitti hevosensa senaattoriksi ja niin edelleen. Onneksi Sanna Marin ei tiettävästi polta edes tupakkaa, ja hänen nimityspolitiikkansa huippuja ovat olleet Katri Kulmunin nimittäminen maanvaivaksi ja ikäihmisten nimittäminen boomereiksi.
Muualla maailmassa hulluutta on piisannut myös Rooman keisarien jälkeen. Monia maailmankuuluja kansanjohtajia on epäilty jonkin sortin mielenvikaisuudesta, vainoharhaisuudesta tai suuruudenhulluudesta – esimerkkeinä vaikkapa Iivana Julma, Napoleon, Hitler, Stalin ja Pol Pot. Tuoreimpia tapauksia ovat ainakin Donald Trump ja Vladimir Putin, joita heitäkin on useammin kuin kerran väitetty hulluiksi, vieläpä monella eri kielellä.
Suomen historiasta umpihulluja hallitsijoita ei tule ihan heti mieleen, joten elo täällä ei ole ollut lainkaan hullumpaa. Jos nyt kuitenkin suuren maailman kotkotukset alkavat oireilla meilläkin, on syytä olla valppaana. Pääministeriä ja pienempiäkin pomoja kannattaa pitää vähän silmällä, sillä hulluus on kavala vaiva, joka saattaa tarttua erityisesti ulkomaanmatkoilla, idänkaupassa ja talouspolitiikassa, ja pahimmassa tapauksessa paljastua vasta vuosien kuluttua, liian myöhään.
