Ollin opissa
Lapselta tämäkin eläkeläinen oppii, kirjoittaa Risto Lindstedt.
Ollilla, 12-vuotiaalla, oli kaksi laatupäivää. Ei välttämättä siksi, että isovanhemmat olivat energisoituneet missiotaan varten, vaan lähinnä siksi, että sisarukset eivät olleet riipimässä jaossa olevaa huomiota, ei karkkeja, ei limsoja.
Muoppien ennakolta tiedetystä ”pakkosivistämisen” taipumuksestakaan (Tove Jansson -näyttely ja kävelykierros Senaatintorin muistipisteissä), ei ollut päivänpilaajaksi. Vanhat hakivat ryhtiä päivään historiaa haravoiden, pojalla oli tulevaisuuden ryhti takintaskussa.
Kauppatorilla pieni, arkinen ja vaatimaton liike sysäsi liikkeelle mielleyhtymän, joka ei lakannut vellomasta pitkään aikaan. Kaupungintalon salon lipuista yksi jäi tunnistamatta. Ollilla oli epäilyksensä. Hän veti puhelimen taskustaan varjoaan nopeammin (Lucky Luke Tampereelta) ja selvitti liikennevaloissa seisomisen aikana (tehokasta), että Ahvenanmaan lippuhan se siellä hulmuilee. Kun pojalla on valmiutta käyttää taskussaan olevaa tietogeneraattoria arkikysymysten selvittämiseen, niin mihin kaikkeen muuhunkin.
Puheliemme tasoissa ei ole eroa, halussani tietää on. Siitä seuraa kysymyksiä. Mikä syö omaa välkeyttä ja ennen kaikkia uteliaisuutta? Ei kai tässä vielä kaikkea tiedetä eikä kaikkea ole koettu? Tietämisessä eläminen on kuitenkin paljon leppoisampaa kuin luulemisessa.
