Lukutaidon romahdus on oire demokratian rappiosta

Suomalainen yhteiskunta on ajautunut tilaan, jota voidaan kutsua sivistysvaltion eksistentiaaliseksi kriisiksi. Olemme tottuneet pitämään lukutaitoa kansallisena ylpeydenaiheenamme, itsestäänselvyytenä, joka periytyy sukupolvelta toiselle kuin luonnonvara.

Näin ei ole enää. Lukutaito ei ainoastaan heikkene, vaan eriytyy rajusti sosioekonomisen taustan, sukupuolen ja asuinalueen mukaan. Syyttävä sormi osoittaa vuoroin älypuhelimiin, leikattuihin resursseihin tai inkluusion epäonnistumiseen. Ne ovat vain oireita syvemmästä, rakenteellisesta ongelmasta, joka koskee koulutuksen ja lukutaidon merkityksen kaventumisesta.

Jos haluamme ratkaista lukutaitokriisin, on palattava peruskysymykseen, mitä varten lukutaito on olemassa. Onko sen tarkoitus tuottaa tottelevaisia veronmaksajia ja tehokkaita työntekijöitä, vai onko lukutaidossa kyse vapaudesta ja kyvystä toimia demokraattisena kansalaisena? Nykykriisi viittaa siihen, että olemme luisuneet kohti edellistä, instrumentaalista käsitystä, ja juuri siksi menetämme nuoret.

Kun lukeminen typistyy mitattavaksi tekniseksi suoritukseksi, se menettää merkityksensä oppilaille, jotka eivät koe koulun kieltä ja kulttuuria omakseen. Vieraantuminen näkyy erityisesti syrjäytymisvaarassa olevien kohdalla. He eivät lopeta lukemista siksi, että olisivat laiskoja, vaan siksi, että he eivät näe lukutaidossa välinettä ymmärtää omaa kokemustaan maailmasta.

Ratkaisu vaatii radikaalia suunnanmuutosta. Lukutaito tulee politisoida sanan sivistyneimmässä merkityksessä. Lukemisen on oltava väline, jolla nuori voi hahmottaa paikkansa yhteiskunnassa, tunnistaa epäoikeudenmukaisuuksia ja kokea pystyvyyttä vaikuttaa omaan elämäänsä. Kun tekstit käsittelevät nuorten aitoja huolia – ilmastokriisiä, identiteettiä, eriarvoisuutta ja tulevaisuuden epävarmuutta – lukeminen voi muuttua välttämättömyydeksi. Motivaatio syntyy merkityksestä, ja merkitys syntyy yhteydestä koettuun todellisuuteen.

Lähestymistapa on tärkeä digitaalisen kapitalismin aikakaudella. Lukutaitokriisi kytkeytyy algoritmiseen valtaan, joka muokkaa nuorten maailmankuvaa somen kautta. Meidän on opetettava nuoria lukemaan tätä valtaa. Kuka on suunnitellut algoritmin, joka syöttää heille sisältöä? Kenen taloudellisia intressejä huomiotalous palvelee? Miten alustat muokkaavat käsitystämme totuudesta ja toisista ihmisistä?

Kun oppilas oppii purkamaan hänelle syötettyjä viestejä ja ymmärtämään niiden taustalla olevat ideologiat, hän siirtyy passiivisesta kuluttajasta aktiiviseksi toimijaksi. Tämä on korkeimman tason lukutaitoa, jota tarvitaan demokratian puolustamiseen.

Lukutaitokriisin ratkaisu on sinänsä yksinkertainen. Koulussa tulee keskittyä lukemiseen ja sen ymmärtämiseen laaja-alaisista näkökulmista käsin. Opetus tulisi rakentaa yhteisen tutkimisen ja ihmettelyn varaan. Kun oppilas kokee, että hänen äänellään on painoarvoa ja että kirjoittaminen on keino tulla kuulluksi, kynnys tarttua vaikeisiinkin teksteihin madaltuu. Lukutaito lakkaa olemasta eliitin etuoikeus ja palaa juurilleen kansanvallan edellytyksenä.

Lukutaito on pohjimmiltaan sosiaalinen ja poliittinen taito. Se on kykyä kuvitella toisenlaisia maailmoja ja kykyä ymmärtää toista ihmistä. Jos emme onnistu tässä, on vaarana, että menetämme sukupolven, joka ei osaa sanoittaa omaa pahaa oloaan eikä ymmärtää ympäröivän yhteiskunnan monimutkaisuutta. Se on kasvualusta kyynisyydelle ja populismille, ei demokratialle. Lukeminen on vapauden harjoittelua, ja sitä taitoa meillä ei ole varaa menettää. 

Kirjoittajista Olli-Pekka Moisio on yhteiskuntatieteiden tohtori ja vanhempi yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa ja Matti Rautiainen kasvatustieteen tohtori ja vanhempi yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa.