Olisi aika koota monialainen paneeli pohtimaan kasvatuksen ja koulutuksen tilaa
Kouluhallituksen pääjohtaja Oskari Mantere suunnitteli yhtenäistä koulua lapsille jo 1930-luvulla, mutta uudistus toteutui vasta 1970-luvulla. Laajojen komiteoiden valmistelemassa peruskoulussa yhdistyi kaksi koulutusjuurta: J. V. Snellmanin humanistista tietoa painottava oppikoulu ja Uno Cygnaeuksen ehdottama yleissivistävää tietoa ja käytännöllisiä taitoja painottava kansakoulu.
Peruskoululaissa, päivähoitolaissa ja laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 1983 asetetut kasvatustavoitteet koskivat lapsen hyvinvointia ja monipuolista toiminnallisuutta. Maailmaa kohahduttaneet Pisa-tulokset kumpusivat 2000-luvun alussa tästä maaperästä, eivät vain tänä vuonna 160 vuotta täyttävästä hyvästä luokanopettajien koulutuksesta.
Koulutuksen kiperiä kysymyksiä alkoi syntyä, kun globaalin kasvatusreformiliikkeen taloudellista kilpailua edistävä koulutuspolitiikka alkoi yhteiskunnallisten muutosten keskellä tunkeutua Suomeenkin. Koulutuksen rahoitusvastuuta alettiin siirtää valtiolta kunnille, joissa oppilaiden motivaatiota heikensivät opettajien lomautukset, lähikoulujen lakkautukset, isojen koulujen ongelmat, pitkät koulukuljetukset ja erityisopetuksen vähentäminen. Koulujen aseman mureneminen näkyi sekä yhteisöissä että kodin ja koulun suhteissa. Kouluja koskevat suunnitelmat ovat uudisrakentamista myöten olleet usein riippuvaisia konsulteista, ja ei-aineellisten näkökohtien arviointi on jäänyt vähäisiksi.
