Kriisinhallinnan kone pettää

EU:n yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa riittää puhetta, mutta saavutukset ovat harvassa. Kompurointi Valko-Venäjän kanssa on hyvä esimerkki.

Profiilikuva
näkökulma
Teksti
Hiski Haukkala

Vanhan sanonnan mukaan eräs suomalainen poliittinen kansanliike pettää aina. En ota tähän kantaa, mutta lisään, että saman voi ikävä kyllä todeta myös EU:n yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, YUTP:stä.

Unionin riman alittaneiden kierähdysten historia alkoi jo ennen yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. YUTP:stä sovittiin Maastrichtin sopimuksessa helmikuussa 1992, mutta jo kesällä 1991 Luxemburgin ulkoministerinä toiminut Jacques Poos oli julistanut Jugoslavian hajoamisen osoittaneen Euroopan hetken koittaneen: Eurooppa haluaa ja myös kykenee kantamaan vastuunsa Euroopan vakaudesta.

Loppu on historiaa, joka ratkesi vasta vuosikymmenen lopussa Kosovon sodassa ja amerikkalaisten johdolla tehdyissä Naton ilmapommituksissa.

Tämän jälkeenkin YUTP on kulkenut enimmäkseen varjojen mailla. Vaikka institutionaalisia rakenteita, uusia sopimuksia ja kunnianhimoista EU-puhetta on piisannut, niin varsinaiset saavutukset ovat olleet harvassa. EU:n toiminnalle leimallista on ollut reippaan retoriikan ja varsinaisen suorituksen välinen ero, joka on usein päässyt repsahtamaan kohtuuttoman suureksi.