Pienten ja suurten tosiasiain tunnustaminen
Suomen Nato-jäsenyys lisää turvallisuuttamme. Ei kuitenkaan ole juhlan aihe, jos turvallisuutemme perustuu jatkossa vain sotilaalliseen pelotteeseen.
Jos Suomen turvallisuuspolitiikan viime kuukausilla ja viikoilla voisi olla soundtrack, olisi se epäilemättä Matin ja Tepon ikihitti Minä tunnen, kuinka vauhti kiihtyy.
Päätös Nato-jäsenyyden hakemisesta vietiin läpi nopeasti, mutta tarkoin demokratian pelisääntöjen mukaan. Monien pitkään naureskelema Nato-optio näytti pyörivän sittenkin. Sen nimissä Suomen käytännön liittymisvalmiudet oli ajettu huippuunsa jo aikoja sitten. Eikä jäsenhakemus tosiasiassa Moskovaakaan suuremmin yllättänyt, sillä ulkopoliittiset lausuntomme ovat olleet optiokyllästettyjä jo parin vuosikymmenen ajan.
Päätökseen synnyttämä kansallinen juhlamieli ja kokemus uuden aikakauden alkamisesta luovat toivoa uhkaavalta tuntuvan todellisuuden keskelle. Toivo syntyy tekemisestä, ei paremman odottelusta. Samalla kansainvälinen mediakiinnostus tyydyttää huomionkipeyttämme. Mukana on myös iso annos Venäjä-katarsista. Suomettumisen viimeistenkin rippeiden koetaan siirtyvän vihdoin historian roskatynnyriin.
Tässä tilanteessa Turkin jäsenyystiellemme kasaama este yllätti ikävästi. Eikä muitakaan ongelmia voida sulkea pois vain siksi, ettei niitä vielä ole näkyvissä. Jäsenyys ei toteudu ennen kuin viimeinenkin jäsenmaa on ratifioinut liittymissopimuksen. Melkein jäsenyys ei ole jäsenyyttä. Ponnistuksen tulee kantaa niin pitkään kuin tarvitaan. Ei puolustusliiton jäseneksi liittyminen ennenkään mitään riemumarssia ole ollut. Itä-Euroopan ja Baltian maat joutuivat puskemaan asiaa tosissaan koko 1990-luvun ajan. Ongelmatonta se ei ole ollut myöhemminkään.