Muumipeikko ei alun perin edes puhunut suomea
KOLUMNI: Mitä tapahtui, kun kahden kaukaisen kielen puhujat alkoivat opiskella toistensa kieliä?
Olipa kerran kaksi pikku kieltä. Vaikka kieliä puhuttiin aivan eri puolilla maailmaa, niiden puhujat olivat oudon kiinnostuneita toisistaan. Itämeren rannalla asuvaa kansaa kutkuttivat toisten vauhdikkaat sarjakuvat, värikäs muoti ja raa’at kalaruoat. Pohjoisen Tyynenmeren saarella asuva kansa taas innostui toisten puhtaasta luonnosta, yksinkertaisesta muotoilusta ja melankolisesta peikosta.
Kiinnostus herätti halun ymmärtää. Kahden kaukaisen kielen puhujat alkoivat opiskella toistensa kieliä. He harjoittelivat kirjainmerkkejä ja tankkasivat kielioppia. He haaveilivat kaukomaista, alkoivat matkustella ja käydä kauppaa.
Vaan eipä aikaakaan, kun Itämeren suunnasta alkoi kuulua nurinaa. Moista söpöstelyä! Mitä hyötyä on tuollaisilla oudoilla harakanvarpailla raapustetun kielen opiskelusta? Tekisivät jotain isompaa ja hyödyllisempää. Nurisijat ryhtyivät toimeen – ja lopettivat Tyynenmeren kansan kielen opetuksen.
Kuten varmasti tiedätte, tämä satu on nykypäivää. Kielet ovat japani ja suomi. Nurisijoiden rooli on varattu suomalaisille yliopistoille, joista Helsingin yliopisto lopetti juuri kokonaisen Japanin kielen ja kulttuurin professuurin. Aalto-yliopisto pani paremmaksi ja ilmoitti lopettavansa japanin kielen opetuksen tykkänään. Perusteet olivat tuttuja: säästöt, resurssien kohdentaminen, rönsyjen karsiminen. Kaiken maailman eksoottisia ja harvinaisia kieliä ei ole varaa opettaa.
