Me ilopillerit

Pakina: Suostumalla Suomen herruuteen britit voisivat jäädä EU-porukkaan mutkan kautta, Jukka Ukkola kirjoittaa.

Profiilikuva
Ukkola
Teksti
Jukka Ukkola
jukka.ukkola@hotmail.com

Suomemme maa on aloittanut Eurooppamme unionin puheenjohtajakautensa siihen malliin, että siinä on veljeskansallamme Unkarillakin naurussa pitelemistä, kuten veljespääministeri Viktor Orbán asian ilmaisi.

Iloista suhtautumista Suomen toimintaan on tietysti mukava kuulla, mutta mahtaako se riittää? Jos katsotaan historiaan, Suomen esiintyminen maailman keskipisteenä on melkein aina tuottanut muutakin kuin naureskelua. Esimerkiksi kun Suomi oli viimeksi EU:n puheenjohtajana 2006, meidät äänestettiin euroviisujen voittajaksi. Vuonna 1995, kun Suomi suostui liittymään EU:n jäseneksi, meidät palkittiin jääkiekon maailmanmestaruudella.

Jo ennen EU:ta Suomen päästessä otsikoihin on yleensä tapahtunut muutakin merkittävää. Vuonna 1912 yhdenvertaisuuslaki antoi maassamme venäläisille samat oikeudet kuin suomalaisille, ja siitä hyvästä Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle. Itsenäistymistämme kunnioitettiin vuosikausia suoranaisella mitaliryöpyllä Paavo Nurmelle ja muille olympiasankareillemme. Talvisodan alkaessa 1939 kilahti ensimmäinen Nobel-palkinto F. E. Sillanpäälle, ja kun maltoimme lopettaa sodan 1945, tuli heti toinen A. I. Virtaselle. Helsingin olympiavuonna 1952 Miss Universumiksi valittiin Armi Kuusela ja Etykin isännöintivuonna 1975 Anne Pohtamo.

Historia siis velvoittaa, että myös nyt Suomi palkitaan jollakin kunnianosoituksella. Mikä se voisi olla, kun nuo edellä mainitut voitot on jo saavutettu? Jääkiekon maailmanmestaruus tosin tuli taas, mutta ei siinä ole enää samaa hohtoa kuin ensimmäisellä kerralla. Olympiamitaleita ei tänä vuonna ole jaossa ja euroviisuissa kävi kuten kävi. Ei edes Olli Rehniä huolittu Maailmanpankin pomoksi eikä muitakaan suomalaisia EU:n pääkomissaariksi.