Tylsää luksusta
Alkuvuonna on puhuttu kulttuurin asemasta. Ensin Kiira Korven runokirja herätti pohdintoja, millaista kirjallisuutta kustantamot julkaisevat ja millaisia kirjoja esimerkiksi Helsingin Sanomat haluaa arvostella.
Yleisradio halusi puolestaan eroon Tanssiva karhu -runopalkinnon jakamisesta, mikä herätti huolta siitä, että runouden kapeaksi käynyt näkyvyys kutistuu olemattomiin.
Eduskuntavaaleissa kulttuurista puhuttiin toisaalta hyvin vähän. Perussuomalaisten Riikka Purra sentään kutsui kulttuuria ”luksuspalveluksi”, mutta siitäkin käynnistynyt keskustelu oli väsynyttä ja yllätyksetöntä.
Kulttuuri on muodoton ja rajaton alue, josta on vaikea puhua. Kulttuuri on yhtaikaa kaikki eikä juuri mitään. Sen määritelmä riippuu siitä, kuka puhuu, kenelle ja missä yhteydessä. Kulttuuri on aina sellaista kuin puhujan tarkoituksiin sopii. Kulttuurista saa monenlaisia olkiukkoja.
En minäkään osaa määritellä kulttuuria. Laajimmin ajateltuna se on kaikkea, mitä ihmiset tuppaavat tehdä. (Ja toisaalta muiltakin eläimiltä voi tunnistaa kulttuurin piirteitä.) Kulttuuri on yhtä lailla muinaisia esinekulttuureja ja kalliopiirroksia kuin populistisen poliitikon retoriikkaakin. Aineetonta kulttuuriperintöämme ovat esimerkiksi maksalaatikko, mämmi, lippoaminen, lumileikit ja vapaapalokuntatoiminta.