Paljon otsikoita, vähän kirjoja
Venäläistä nykykirjallisuutta julkaistaan suomeksi enää hyvin vähän.
Kirjailija Alexandr Solženitsyn syntyi sata vuotta sitten, joulukuun 11. päivänä. Juhlavuosi antaa hyvän tekosyyn miettiä sitä, miksi venäläistä nykykirjallisuutta julkaistaan suomeksi niin vähän. Olisi loogista, että kirjoja kustannetaan tienoilta, jotka ovat otsikoissa päivittäin. Kaunokirjallisuus tarjoaa syvemmän näkemyksen maahan, ikkunan, jollaiseen uutisteksti ei kykene.
Kirja-alalla maantieteellisten alueiden julkaisuseksikkyys on vaihdellut aina. Mutta vaikka olenkin iloinen kustantamojen taloutta turvaavan pohjoismaisen rikoskirjallisuuden suosiosta, kuinka moni lajityypin edustajista auttaa meitä ymmärtämään maailmaa, jossa elämme? Ilman Nobelin kirjallisuuspalkintoa Tammi tuskin olisi julkaissut Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppua, joka tarjoaa erinomaisen analyysin siitä, miksi Stalinin rehabilitointi Venäjällä oli varsin helppoa.
Vilkaisu kustannusalan lähihistoriaan paljastaa sen, että Neuvostoliiton läheisyys vaikutti kirja-alaan monin tavoin ja muovasi samalla käsitystä siitä, mitä Suomessa on kiinnostavaa julkaista – tai taloudellisesti kannattavaa. Näkyvimmäksi suomettuneen ajan kirjalliseksi symboliksi kohosi tapaus Solženitsyn.
Tammi oli kustantanut aiemmin kirjailijan romaaneja, mutta muissa länsimaissa pommin tavoin vaikuttanut Vankileirien saaristo, Gulag-kirjallisuuden äiti, jäi julkaisematta. Pääministeri Kalevi Sorsa välitti kustantajalle presidentti Kekkosen Neuvostoliitosta saamat, kyseistä teosta koskevat terveiset, ja se oli sitten siinä. Kustantamon johtokuntaa huolestutti Tammen taustavoimien kuten Hakan ja OTK:n idänkaupan vaikeutuminen, Kekkosta ehkä lähestyvä Ety-kokous. Muiden kustantajien oli virallisesti helppo kieltäytyä, sillä Tammi oli toiminut kirjailijan pääkustantamona.
Teoksen ensimmäinen nide onnistuttiin kuitenkin saamaan suomeksi kiertoteitse. Wahlström & Widstränd julkaisi sen Ruotsissa vuonna 1974. Seuraavat teoksen osat kustannettiin Suomessa, mutta pienen, äärioikeistolaiseksi leimautuneen Kustannuspisteen kautta, mikä osaltaan väritti vastaanottoa ja heikensi teoksen totuusarvoa.
Välejä itänaapuriin hoidettiin myös julkaisemalla Neuvostokirjallisuutta-sarjaa, joka oli Suomen kustannusyhdistyksen suunnittelema yhteishanke ja siksi poikkeuksellinen. Hankkeessa kustannustoimittajana mukana ollut Martti Anhava muistelee 1970-luvun puolivälissä aloitettua sarjaa eräänlaisen idänpolitiikan lieveilmiönä. Niin Otava, Weilin+Göös kuin WSOY hamusivat painotöitä painotaloilleen suurten painosten itänaapurista. Sarjan ajateltiin edistävän näitä kauppoja. Mukaan otettiin vain teoksia, jotka olivat ilmestyneet Neuvostoliiton virallisten kustantamoiden kautta. Solženitsyn tai muut dissidenttikirjailijat eivät tähän ryhmään kuuluneet.
Suomi–Neuvostoliitto-Seura puolestaan edesauttoi neuvostokirjallisuuteen erikoistuneiden kustantamojen perustamista ja Neuvostoliiton oma, muille kielille neuvostokirjoja kääntävä Progress julkaisi niitä myös suomeksi. Kustannuslinjan saneli Neuvostoliiton puoluepoliittinen linja, ja imperiumin romahdettua uuvahti myös näiden kirjatalojen talous. Neuvostokirjallisuutta-sarja lopetettiin. Vaille kustantajaa jääneistä kirjailijoista ei tapeltu.
Venäjäksi ja esimerkiksi viroksi Vankileirien saaristo julkaistiin glasnostin ja perestroikan hengessä vuonna 1990. Muuttunut tilanne olisi tarjonnut mahdollisuuden tarttua kirjoihin, joita ei ennen olisi julkaistu. Itänaapuri ei kuitenkaan palannut muotiin eikä syntynyttä tyhjiötä täytetty satunnaisia kokeiluja lukuun ottamatta. Yksi niistä oli jo mainitsemani Aleksijevitš, josta innostuttiin seuraavan kerran vasta Nobelin myötä.
Martti Anhava kertoo Kun teräs hapertui -esseessään siitä, miten tietoisuus sensuurin olemassaolosta löi neuvostokirjallisuuteen sekundataiteen leiman länsimaiden silmissä. Leima pysyi myös aikoina, jolloin neuvostokirjailijoille sallittiin enemmän vapauksia, ja stigma vaikutti muuallakin. Keisariajan klassikoita käännetään yhä uudestaan. Sen sijaan myöhempi sanataide ei oikein innosta. Sama koskee Itä-Euroopan maita. Kun Vankileirien saariston olisi voinut kustantaa vihdoin Suomessa kokonaan, asia ei kiinnostanutkaan. Neuvostokirjailijoista oli kadonnut kielletyn hedelmän maku. Mystiikka ja eksotiikka olivat haihtuneet.
Presidentti Putin käyttää taidetta pehmeän vallankäytön välineenä, mutta tarjoaa niukasti kovaa todistusmateriaalia sananvapauden kiristymisestä kirjailijoiden kohdalla. Ehkä hän on ottanut oppia Solženitsynin elämästä. Kirjailijoiden karkottaminen, tappaminen ja vangitseminen tekee heistä liian vetovoimaisia. Vaientaminen onnistuu helpommin, jos kirjat eivät saa näkyvyyttä tai kynnelle kykenevät muuttavat muualle. Vanhojen dissidenttien kutsuminen presidentin tilaisuuksiin puolestaan on oiva keino osoittaa maailmalle, että kaikki on hyvin, vaikka ei ole.
Tällä hetkellä monet kiinnostavat venäläiskirjailijat elävät käännösrojaltien turvin, sillä erinäisistä syistä, myös poliittisista, heidän tulonhankintansa Venäjällä on haastavaa. Tukemalla heidän työtään tuemme moniäänisyyttä alueilla, joilla taide on jälleen osa poliittista pelikenttää, ja huolehdimme samalla suomen kielen tilasta, jonka heikkenemisestä piisaa puhetta. Jos kirjoja ei käännetä, kääntäjillä ei ole töitä eikä mahdollisuutta kehittyä. Suomenkielisen käännöskirjallisuuden tilasta vastaavat vain suomalaiset itse.
Kirjoittaja kustansi Vankileirien saaristo -teoksen Silberfeldt-yhtiönsä kautta vuonna 2012.