Mikko Heikka: Uskonto ei ole kulttuuria, se luo kulttuureja

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Uskonto ei ole kulttuuria vaan se luo kulttuureja. Jokainen ihminen tarvitsee oman kulttuurinsa lukutaitoa tullakseen ihmiseksi, kirjoittaa Mikko Heikka.

Kuvitus Outi Kainiemi

Uskonnon ja kulttuurin suhteesta käydään paraikaa kiivasta keskustelua kaikkialla maailmassa. Tämä johtuu siitä, että sekularisaatio- eli maallistumisteesi on osoittautunut virheelliseksi. Uskonto ei ole painunut marginaaliin, vaan siitä on tullut merkittävä poliittinen ja kulttuurinen vaikuttaja.

Uskonto ei ole kulttuuria, sillä sen ydin rakentuu Jumalan ja ihmisen suhteen varaan. Uskonnon tehtävänä on puhua Jumalasta ja rakentaa ihmisen itseymmärrystä Jumalasta käsin. Useimmat uskonnot ovat teosentrisiä, jumalakeskeisiä, ja siksi niiden tähtäin on ihmisen näkyvän maailman ulkopuolella.

Uskonnon teosentrisyydestä aiheutuu, että sen kulttuuriset ja poliittiset vaikutukset ovat välillisiä. Tästä huolimatta uskonto on luonut ihmiskunnan kulttuuriperinnön keskeiset aarteet. Erilaiset uskonnon luomat taideteokset koristavat julkista tilaa kaikkialla maailmassa.

Uskonnon luomat kulttuurit ovat erilaisia eri puolilla maailmaa. Uskonnon piirissä elävät taiteilijat ovat maalanneet, säveltäneet ja kirjoittaneet uskonsa valaisemina teoksia, jotka ovat kulttuurin ja ihmisten itseymmärryksen perustana kaikkialla maailmassa.

Siksi projektit, jotka haluavat poistaa uskonnon julkisesta tilasta, ovat epähistoriallisia ja ihmiskunnan kulttuuriperinnön kannalta ongelmallisia.

Suomalaisessa vuodenkierrossa eletään juuri nyt aikaa, jolloin keskustellaan uskonnon kulttuurisesta merkityksestä. Ovatko kansalliseen kulttuurimme kuuluvat joulun laulut, näytelmät ja tavat mahdollisia julkisessa tilassa? Ovatko ne uskonnon harjoittamista vai kulttuuriperintöä? Loukkaavatko ne uskonnottoman ihmisen vakaumusta?

Oman lisänsä tähän keskusteluun tuovat Suomen ulkopuolella käydyt keskustelut krusifiksista julkisessa tilassa sekä kysymys hunnun käytöstä. Viimeksi mainittu tulee todennäköisesti myös Suomessa ajankohtaiseksi.

Miten ratkaistaan monikulttuurisessa tilanteessa erilaisten uskonnollisten symbolien ja tapojen asema julkisessa tilassa? Suljetaanko uskonnon kulttuuriset merkitykset yksityiseen tilaan tasapuolisuuden nimissä?

Eri maissa on päädytty erilaisiin ratkaisuihin. Ranskassa kaikki uskonnot on tasa-arvoisesti siirretty yksityiseen tilaan. Tämän näkemyksen mukaan julkinen tila on puolueeton ja uskonnollisesti neutraali. Uskoa voidaan harjoittaa kodeissa ja uskontojen omissa tiloissa. Valtiollisiin yhteyksiin ne eivät kuulu.

Suomessa perusratkaisu on ollut toinen. Suomen lähtökohtana on ollut positiivinen uskonnonvapaus. Tämän mukaisesti valtiovallan tehtävänä on edistää kaikkien uskontojen harjoittamista yhtäläisesti. Monikulttuurinen tilanne ei asiaa muuta.

Sen sijaan, että enemmistön valtauskonto työnnettäisiin marginaaliin muiden uskontojen joukkoon, kaikki uskonnot kutsutaan julkiseen tilaan. Samalla kuitenkin pidetään tarkasti huolta siitä, että uskonnottomien oikeudet toteutuvat tasa-arvoisesti.

Oma hiippakuntakaupunkini Espoo on toiminut tässä esimerkillisesti. Valtauskonnon edustaja luterilainen kirkko on tervetullut kaikkiin julkisiin yhteyksiin. Samalla on pidetty huolta siitä, että myös toiset uskonnot saavat tasavertaisen kohtelun.

Luterilainen kirkko on tukenut toisten uskontojen julkista asemaa. Samalla on määrätietoisesti korostettu uskonnottomien oikeuksia. Ratkaisun taustalla on näkemys uskonnon ja erilaisten näkemysten myönteisestä kulttuurisesta arvosta ihmisen itseymmärryksen rakentajana.

Opetusministeriö on asettanut keväällä 2009 työryhmän valmistelemaan perusopetuslaissa tarkoitetun opetuksen tavoitteiden sekä tuntijaon uudistamista. Työryhmän työskentelyn yhteydessä pohditaan myös uskonnonopetuksen asemaa.

Julkisessa keskustelussa on pohdittu, onko koulun tehtävänä antaa uskonnon opetusta ja miten se toteutuu moniuskontoisessa tilanteessa. Erityistä huolta on koulun toimijoiden taholta kannettu opetuksen toteuttamisen käytännöllisistä vaikeuksista.

Tämän päivän uskonnonopetus ei ole kirkon opetusta. Se on koulun ja julkisen vallan toimintaa, jolla on kulttuurinen tehtävä. Uskonnonopetuksen tehtävänä on tarjota oppilaille edellytykset oman itseymmärryksensä rakentamiseksi ja oman kulttuurinsa uskonnollisten juurien ymmärtämiseksi. Opetuksessa kohdellaan kaikkia kirkkokuntia, uskontoja ja vakaumuksia tasa-arvoisesti. Aina tämä ei arjen paineissa onnistu parhaalla mahdollisella tavalla. Periaatteen kuitenkin tulisi olla selvä.

Tämän päivän uskonnonopetus on ”oman uskonnon opettamista”. Ratkaisu on ollut erityisesti kotien kannalta onnistunut. Oman uskonnon opettaminen on tukenut kotien kasvatustehtävää ja sitä kautta myös kansallista itseymmärrystä. Ratkaisu on ollut niin onnistunut, että kaikki sen toteuttamiseen liittyvät käytännön ongelmat tulisi voida ratkaista.

Helsingin yliopiston tutkija Valdemar Kallunki on kiinnittänyt huomiota siihen, että tähän asti uskonnollisen ja maallisen elämänalueen eriytymistä on pidetty lähes itsestään selvänä. Sekularisaatioteesi on lähtenyt siitä, että uskonto ei kuulu maalliseen elämänalueeseen. Uskontojen kasvava merkitys on kuitenkin pakottanut tutkijat tarkistamaan näkemyksiään. Tämä johtuu myös siitä, että henkisyys ja hengellisyys ovat nousussa lännessä.

Kallungin mielestä on otettava huomioon se, että hengellinen ja maallinen ovat sekoittumassa yhä voimakkaammin.

Sekularisaatioteesin tilalle on tullut ”sekoittumisteesi”. Vaikka uskontojen ydin on jumalasuhteessa, ne sekoittuvat kulttuurisesti yhä voimakkaammin maallisen elämänalueen kanssa. Tämä tosiasia on syytä ottaa vakavasti, kun keskustellaan uskonnon ja julkisen tilan suhteesta.

Teksti Mikko Heikka
Kirjoittaja on Espoon hiippakunnan piispa.