Mikko Heikka: Joulu - yksinäisyyden vai empatian juhla?
Kuvitus Outi Kainiemi.
Ihanat newyorkilaisystävykset Carrie, Charlotte, Miranda ja Samantha etsivät upeita uroksia. Kauniit kengät ja jumalaiset käsilaukut säihkyvät kilpaa neitosten silmien kanssa. Elämä on huoletonta. Työtä ei tehdä. Juhlat jatkuvat illasta toiseen.
Suosikkisarja Sinkkuelämää maalaa yksinelävien arjesta glamouria ja glitteriä tihkuvan kuvan. Todellisuus on kuitenkin toisenlainen.
Sinkut ja yksinelävät ovat kaikissa teollisissa maissa suurelta osin syrjäytynyt, köyhä ja sairas väestöryhmä, joka kasvaa jatkuvasti. Suomessa heitä on miljoona. New Yorkin sinkkuelämästä ei heidän arjessaan ole tietoakaan.
Suomen kirkon diakoniatyön tilastot ja diakoniatyöntekijöiden kokemukset yksinelävien arjesta ovat karua luettavaa.
Yksinelävistä 61 prosenttia kuuluu kahteen alimpaan tuloluokkaan. Toimeentulotukeen oikeutetuista 70 prosenttia on yhden hengen talouksia. Yksinelävät ovat muuta väestöä köyhempiä kaikissa ikäryhmissä. Yksin asuvat ovat myös suurin työttömien ryhmä. Kirkon diakoniatyössä yksineläviin kohdentuu yli puolet taloudellisesta avusta.
Suomen luterilaisen kirkon piispat ovat kannanotoissaan kiinnittäneet asiaan huomiota. Vuonna 1984 julkaistussa Kasvamaan yhdessä -kirjassa todettiin, että yksineläviä oli tuolloin 10 prosenttia väestöstä (noin puoli miljoonaa). Piispojen vuoden takaisessa kannanotossa Rakkauden lahja puolestaan todettiin, että yksinelävien määrä oli muutamassa vuosikymmenessä kaksinkertaistunut. Joillakin paikkakunnilla perheelliset ovat asuntokunnista vähemmistönä.
Kirkon suhtautuminen yksineläviin on muuttunut oleellisesti sadan vuoden aikana.
Vielä viime vuosisadan alussa professori Antti J. Pietilän teoksessa Yhteiskunnallinen siveysoppi avioliittoa pidettiin velvollisuutena ja yksinelämistä tämän velvollisuuden itsekkäänä välttelemisenä. Pietilän ajasta on kuljettu pitkä matka piispojen viimeisimpään kannanottoon, jossa yksinelävät asetetaan tasavertaiseen asemaan perheiden kanssa.
Yksinelävät ovat usein myös yksinäisiä. Näin ei välttämättä ole aina, mutta yksinelävä joutuu helposti eristyksiin kulttuurissa, jossa perhe nähdään ihanteellisena elämänmuotona.
Professori Juho Saaren tutkimus Yksinäisten yhteiskunta (WSOY 2010) on merkittävä avaus yksinäisyyden kokemiseen Suomessa. Saari liittyy tutkimuksessaan aristoteliseen perinteeseen, jossa ihminen ymmärretään sosiaaliseksi olennoksi.
Ihminen on homo reciprocans, yhteistoimintaan taipuvainen olento. Siksi ihminen tulee onnelliseksi eläessään yhteydessä toisiin ihmisiin. Aristoteliseen perinteeseen kuuluu myös ajatus, että sosiaaliset suhteet ovat tuloja suurempi onnellisuustekijä.
Saaren pääväite on, että yksinäisyys on hyvinvointivaje ja sosiaalinen kysymys, jolla on yhtymäkohtia suomalaisen yhteiskunnan institutionaaliseen rakenteeseen. Yksinäisyys on siksi hänen mielestään yhteiskuntapoliittinen kysymys.
Saari hahmottelee teoksessaan yksinäisyyden yhteiskuntapolitiikkaa. Sen tarkoituksena on parantaa yksinäisten asemaa yhteiskunnassa. Tässä Saari liittyy Martha Nussbaumin teesiin, jonka mukaan yksinäisyys ilmentää yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta.
Yksinelävät ja heidän kokemansa yksinäisyys ovat yhteiskuntapoliittinen haaste. Heidän asemaansa ei kuitenkaan ratkaista pelkällä rahalla.
Yksin eläminen ja yksinäisyys ovat myös kulttuurinen kysymys. Kirkonkin on suunnattava julistustaan ja toimintaansa uudelleen.
Piispojen myönteisestä kannanotosta huolimatta yksielävien asema kirkon toiminnassa on yhä ongelmallinen. Kirkko on yhä edelleen perhekeskeinen. Kirkkovuoden juhlissa korostuu perheen merkitys. Perheen sunnuntait, perhemessut, vauvamessut, nuorten messut ja konfirmaatiomessut palvelevat perheellisiä. Yksin elävä kokee näissä juhlissa yksinäisyyttä.
Juho Saari liittyy tähän pohdintaan toteamalla, että yksinäisillä ei useinkaan ole lomasuunnitelmia ja he viettävät juhlapyhät yksin. Yksinäiset kokevat viikonloput ja juhla-ajat piinaaviksi, sillä noina aikoina arkiset asiat eivät tuo elämään sisältöä ja rytmiä.
Yksinäisyyden häpeä korostuu suurina juhlapyhinä, jolloin perheidylli vyöryy viestimistä ja perheenjäsenet kokoontuvat yhteen.
Yksinäisyys liittyy empatiakuiluun, joka kertoo ihmisten välisistä emotionaalisesta etäisyydestä. Sosiaalipolitiikan ja kirkon tehtävänä on kannustaa ihmisiä myönteisiin siirtymiin.
Välttämättömiä myönteisiä muutoksia ovat empatian kasvattaminen, naapuriavun lisääminen ja asuinalueiden yhteisöllisyyden vahvistaminen.
Joulu kuuluu kaikille ihmisille. Empatian kasvattamisella joulusta voidaan tehdä juhla myös heille, joita yksinäisyys pelottaa jo etukäteen.