Kadonnutta miinaa etsimässä
Suomea ei hirtettäisi, vaikka se irtautuisi jalkaväkimiinat kieltävästä sopimuksesta. Niin rajusti Euroopan turvallisuustilanne on muuttunut.
3
MIN
Asensin elämäni ensimmäisen jalkaväkimiinan Oulun Hiukkavaarassa marraskuussa 1991.
Tein kenttälapiolla maahan ristiviilloksen, jonka keskikohtaan työnsin pienen sakaramiinan. Nostin katseeni muutamaksi sekunniksi. Kun katsoin takaisin miinaan, en enää löytänytkään sitä mättään keskeltä. Lopulta miina löytyi, mutta aikaa siihen meni.
Säpsähdyttävä muistikuva painui mieleen, vaikka kyse oli harjoitusmiinasta. Jalkaterän murskaava sakaramiina on pirullinen ase.
Ottawan kieltosopimukseen liittyminen vuonna 2012 siirsi Suomen jalkaväkimiinat historiaan. Liittymisestä päätettäessä tiedettiin, ettei jalkaväkimiinojen hyötyjä puolustuksessa voida sellaisenaan täysin korvata.
Selvää oli myös, että ne olivat erityisen arvokkaita pienelle maalle, jolla oli turvattavanaan pitkä itäraja. Ja sen rajan takana oli suurvalta, jolla ei ollut aikomustakaan liittyä Ottawan sopimukseen.
Ottawan sopimus oli 1990-luvun maailmankuvan tuote. Kylmän sodan vastakkainasettelu oli purkautunut ja suurvallat rakensivat yhteistyötä. Valtioiden välisten valloitussotien luultiin jääneen menneisyyteen. Mihin jalkaväkimiinoja tarvittaisiin, kun ei olisi sotiakaan.
Samalla huomio kiinnittyi eri puolilla maailmaa riehuneiden sisällissotien silmittömään miinankylvöön, jonka humanitaarinen hinta oli järkyttävä. Se leimasi kaikki miinat ja niiden vastuullisetkin käyttäjät.
