Metsäalan herättävä nykyaikaan - avohakkuu ei ole ainoa vaihtoehto

Profiilikuva
metsäala
Teksti
Risto Sulkava
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Metsäneuvostot ja kansallinen metsäohjelma (KMO) edustavat suunnitelmatalouden aikakautta. Näissä uuden kehittäminen on tehty lähes mahdottomaksi. Koko metsäsektorin etu olisi, että tutkijat ja innovatiiviset pientoimijat voisivat vaikuttaa sektorin tulevaisuuteen. Nykymalli pitää kiinni vanhasta vielä silloinkin, kun alan murros on jo vyörynyt ohi ja mahdollisuus uudistumiseen on menetetty.

Metsänhoidon menetelmien eri vaihtoehdot ovat metsälain uudistuksen myötä toivottavasti tulossa yleiseen käyttöön. Metsäntutkimuslaitoksen mukaan enemmistö metsänomistajista haluaisi kokeilla avohakkuutonta metsätaloutta. Mutta kuinka aloittaa, kun osaaminen on kiven alla, koneet suunniteltu avohakkuuta ajatellen ja valitettavasti monen toimijan asenteetkin laahaavat?

Suomessa lienee tällä hetkellä vain yksi ilman avohakkuita tehtävään jatkuvaan metsänkasvatukseen erikoistunut yritys. Tänä vuonna on julkaistu ensimmäinen avohakkuuttoman metsätalouden käytäntöön ja teoriaan keskittyvä suomenkielinen kirja. Käytännön toimintaa metsissä ohjaavat kuitenkin lähes monopoliasemassa olevat organisaatiot, vanhakantaisen suunnittelu- ja hallintojärjestelmän tuella.

Toistaiseksi liian moni taho on keskittynyt turvaamaan omaa etuaan ja jarruttamaan väistämättömiä muutoksia. Nähtäväksi jää mitkä metsäorganisaatiot kykenevät muuttumaan – ja tarvitaanko kaikkia ylipäätään.

Vaihtoehtona on nähtävä myös metsänomistajan mahdollisuus tehdä puukaupan sijaan suojelukauppaa. Metso-ohjelman myötä tämä vaihtoehto on olemassa. Monelle maanomistajalle osa metsästä olisi arvokkaampi muussa kuin mahdollisimman tehokkaan puuntuoton käytössä.

Miksi avohakata parasta riistamaataan, virkistyksen tai muun ilon lähdettään, kun taloudellisestikin kilpailukykyinen vaihtoehto on olemassa? Tieto verottomasta suojelukorvauksesta on kuitenkin saatava nykyistä paremmin metsänomistajien tietoon.

Suojelu kohdistuu väistämättä tulevaisuudessakin suhteellisen pieniin pinta-aloihin. Näyttää kuitenkin siltä, että monet metsässä elävät lajit tarvitsevat yhtenäistä metsäpeitettä enemmän kuin metsän täydellistä koskemattomuutta. Poikkeus ovat lahopuusta ja muista erityisistä rakennepiirteistä riippuvaiset lajit. Peitteisen, mutta ei kokonaan käsittelemättömän metsän kautta mahdollistuvat uudet yhdistelmät, joissa suojelun ja talousmetsien avohakkuuttomien menetelmien avulla voidaan luoda uutta suojelupolitiikkaa.

Jos laadukkaimpien metsäluontokohteiden suojelu ja suojelualueiden välisten yhteyksien sekä ympäristön peitteisen metsätalouden menetelmät onnistutaan yhdistämään, voi tällä olla ratkaiseva merkitys koko metsäluontomme tulevaisuudelle. Peitteisyys parantaa riistan elinoloja, lisää marjasatoja, kohottaa metsän virkistysarvoa, kasvattaa hiilivarastoa ja luo metsänomistajalle lisää valinnan mahdollisuuksia. Metsätaloutta hylkäämättä voidaan kenties parantaa luontoarvojen säilymistä, saada hyötyä metsän ihmisille tuomina terveysvaikutuksina, helpottaa vesiensuojelua ja säilyttää matkailullisesti tärkeitä maisemia.

Hapuilevia yrityksiä tähän kokonaisuuksia hahmottelevaan suuntaan on otettu laajapohjaisessa kuukkeli-yhteistoimintaverkostossa. Metso-ohjelman alla toimivan verkoston tuottamassa oppaassa Metsänkäsittely kuukkelialueella (www.sll.fi/kuukkeli) elementit metsäluonnon suojelun ja metsänomistajan vaihtoehtojen uudenlaiseen yhdistelyyn ovat pääpiirteissään olemassa.

Uudenlaiset metsänomistajat, uudet metsistä hyötymisen vaihtoehdot ja menetelmät sekä näiden yhdistelmät on huomioitava myös metsälakia ja metsänhoitosuosituksia uudistettaessa. Myös metsäalan tulevaisuuden suunnittelussa on siirryttävä tälle vuosituhannelle. Vanhaan tarrautuminen olisi metsäsektorilta ehkä se kuuluisa viimeinen virhe.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja.