Menneisyyden vääryyksien muistaminen on paras rokote niiden uusiutumista vastaan
Leninin muistamisen sijasta olisi aiheellisempaa muistaa hänen perustamansa totalitaarisen valtion uhreja, kirjoittaa Olli Nurmi.
Venäjän hyökättyä Ukrainaan viimeiset sirpit ja vasarat siirrettiin Virossa pikavauhtia syrjään. Venäjällä suunta on ollut päinvastainen.
Poliittisten murrosten hetket tunnistaa parhaiten siitä, kun patsaita kaadetaan ja uusia pystytetään. Toisen maailmansodan jälkeen kaikkialle Berliinistä itään nousivat Leninin patsaat sekä Neuvostoliiton sotamuistomerkit. Ne muistuttivat siitä, kenelle valta kuului. Neuvostovallan oikeutusta kannateltiin ”suuren isänmaallisen sodan” muistolla voitonpäivän juhlineen.
Näissä samoissa henkisissä taisteluhaudoissa sotii yhä myös Vladimir Putinin hallinto. Sodan uhrausten muistamisen ohessa pääroolissa on suurvalta-aseman ja militarismin ihannointi. Historiapolitiikka on valjastettu palvelemaan autoritaarisen hallinnon etuja.
Pronssisoturi-patsaan siirtäminen Tallinnan keskustasta sotilashautausmaalle keväällä 2007 sai osakseen maailmanlaajuista huomiota. Siirtoon ryhdyttiin, kun patsaasta oli muodostunut osalle Viron venäläisvähemmistöstä protestointipaikka. Neuvostosotilaiden muistamisen lisäksi patsaalla käytiin vastustamassa Viron valtiota, mihin myös Venäjä tarttui hybridivaikuttamisessaan.
Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa vastaan tulehdutti vanhat haavat. Viron itärajalla sijaitsevan Narvan kaupungin lähellä oli muistomerkki panssarivaunuineen. Se muistutti puna-armeijan alueella vuonna 1944 käymistä taisteluista.
Muistomerkistä uhkasi muodostua uusi Pronssisoturi. Viron hallitus päätyi kesällä 2022 yksiselitteiseen ratkaisuun. Narvan panssarivaunu samoin kuin kaikki muut niin sanotut punamonumentit päätettiin siirtää pois julkisilta paikoilta. Tällaisia neuvostosymboleilla varustettuja, lähinnä sotaan liittyviä muistomerkkejä oli Virossa yli 300.
Päätöksessä painottui turvallisuuspoliitiikka. Venäjälle ei haluttu jättää yhtään vaikuttamisen paikkaa. Vähintään yhtä painava syy oli, että muistomerkit muistuttivat kipeästi neuvostomiehityksen kärsimyksistä. Samankaltaisia päätöksiä on tehty myös muualla Baltiassa, Puolassa ja Ukrainassa.
Venäjää tämä on ärsyttänyt. Helmikuussa 2024 selvisi, että Venäjä on symbolisella tavalla etsintäkuuluttanut joukon Baltian maiden ja Puolan poliitikkoja, nimekkäimpänä Viron pääministerin Kaja Kallaksen, koska nämä olivat Kremlin mukaan ”häpäisseet historiallista muistia”.
Venäjän hyökkäyssota on pakottanut suomalaisetkin pohtimaan muistomerkkejä. Turussa ja Kotkassa Leninin patsaat siirrettiin syrjään samoin kuin Helsingin Hakaniemessä Neuvostoliiton propagandaa julistanut Maailman rauha -patsas. Helsingin Lenininpuisto on saamassa uuden nimen. Leninin muistamisen sijasta olisikin aiheellisempaa muistaa hänen perustamansa totalitaristisen valtion uhreja.
Muistomerkeillä otetaan kantaa siihen, mitä yhteiskunta haluaa muistaa ja miten. Päätöksentekijöiden on kaikkialla punnittava, halutaanko epämiellyttävästäkin menneisyydestä jättää muistutuksia. Kysymys on aina rajanvedosta omassa ajassa.
Sirpin ja vasaran voidaan katsoa varoittavan hirmuvallan vaarasta, mutta toisaalta ei hakaristejäkään tarvita julkisille paikoille muistuttamaan Eurooppaa synkästä menneisyydestä. Tärkeintä on menneisyyden vääryyksien rehellinen tunnustaminen ja muistaminen, sillä se on paras rokote niiden uusiutumista vastaan.
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.