Luottamuksella tai sitten ei
Kansalaisten suhtautumisesta eduskuntaan ei tarvitse huolta kantaa, kirjoittaa Risto Lindstedt.
Kansalaiset ovat palanneet rooliinsa voimajärjestykseen asetettuina äänestysprosentteina. Edellinen vaalikausi päättyi siihen, ettei eduskunta osannut päättää edes siitä, paljonko kello on. Edessä on taas moniloiskuvia ilmiöitä, ellei peräti vanhatestamentillista tärinää.
Palaan vanhaan teemaan, vaikka en ole varma, onko luottamus-sanan käyttäminen enää poliittisesti korrektia. Sotkea jo kulahtanutta ja vähävoimaista luottamusta muutoinkin vaikeiden ongelmien hoitamiseen.
On ollut sellaisiakin aikoja, jolloin tulevaisuuden ratkaisut olivat tiukasti suomalaisten omissa käsissä. Päätöksiä ei pystytty tekemään, koska luottamus ei ollut kenenkään käsissä. Tämä kaikki tosin vajaat sata vuotta sitten.
Tämän ajatuksen olen toistanut usein. Lapsen maailmassa luottamusta mitataan pidettyjen lupausten määrällä. Miten luottamus syntyy aikuisten maailmassa? Elämässä on kaksi vaikeaa asiaa: lupaaminen ja pitäminen. Politiikassakin on kaksi vaikeaa asiaa: lupaaminen ja selittäminen. Voitot ja kunniat kelpaavat kaikille kokonaisina, totuus soseutettuna.
