Luopumisen raskas keveys
Luopumiset ovat usein arkisia naksuja, kirjoittaa Risto Lindstedt.
On monia oivaltamisen hetkiä, joista en edelleenkään halua luopua, koska niiden hetkien ymmärryksillä saattaa sittenkin olla käyttöä vielä jatkossakin.
Olin veljeni kanssa naputtelemassa kattohuopia. Isä oli toteuttanut haaveensa rakentamalla talon. Radio oli piipun kulmalla. Kuuntelimme selostusta Etykin allekirjoitustilaisuudesta. Isä kantoi huoparullia katolle, koska hän oli vahvin sitä tekemään. Kun hänen päänsä nousi räystään tasalle, huomasin harmaat juonteet isän ohimoilla.
Olin 28-vuotias ja tajusin ensimmäisen kerran, että isä, ei vielä viittäkymmentäkään, vanhenee. Ja jos kerran isä, niin tietysti myös äiti. Oivalsin, että tulee vielä sellainenkin päivä, että heitä ei enää ole. Löin naulan lintalleen. Pidin itseäni aikuisena ihmisenä, olin sentään jo kahden lapsen isä. Hämmennyin ja nolouduin. Kuinka vanhaksi ihmisen pitää elää ennen kuin hän tajuaa, miten elämän imperatiivi on tilapäisyys?
Muutamaa vuotta myöhemmin kävin hakemassa kesken koulupäivän sairastuneen lapsen kotiin. Siitä on 38 vuotta. Lapsi odotti isäänsä käytävän päässä seinään nojaten ja eteensä tuijottaen. Tajusin äkisti, että tiedän kovin vähän yhdeksänvuotiaan arjesta näiden seinien sisällä. Opettajat, luokkakaverit, sosiaaliset suhteet, ilot ja jännitteet, kaikesta siitä oli lopultakin vain mielikuvia, luultua ja vähän lapselta kuultua.
