Lukija: kirjoitatko pian itse lehtesi?
1920-luvun Leningradissa keksittiin jotain, joka on nyt keksitty journalismissa uudelleen.
Kuuntelimme viime viikolla toimittaja, tutkija Tanja Aitamurron luentoa joukkoistamisesta. Luento oli osa Otavamedian tämän syksyistä digijournalismin valmennusohjelmaa.
Niin, mitä Leningradissa keksittiin 90 vuotta sitten?
Se, että laitetaan lukijat tekemään itse lehtensä.
1920-luvulla Leningradissa ilmestyi suomenkielinen, suomalaisten punapakolaisten toimittama Vapaus-niminen sanomalehti, joka tavoitteli lukijakunnakseen kaupungin ulkopuolella asuvaa suomenkielistä – siis inkeriläistä – väestöä. Kylistä rekrytoitiin lukijakirjeenvaihtajia, jotka raportoivat alueensa tapahtumista lehdelle. Raporttinsa he toimittivat lehdelle postitse tai joskus, jos kylässä sattui kyseinen ihmelaite olemaan, puhelimitse.
Mitä muuta lehti heistä hyötyi kuin säästöt omien toimittajien matkakuluissa ja palkoissa? No, ainakin sen, että lukijakunnan sitoutuneisuus kasvoi, kun oman kylän pojat tai tytöt toimivat kirjeenvaihtajina.
Kuulostaa melko samalta, mitä nykyään joukkoistamisella journalismissa haetaan. Lukijakunnan – oman yhteisön – luomista ja sen sitouttamista.
”Verkossa kaikille avoinna oleva tehtävä,” näin tutkija Taina Aitomurto määrittää joukkoistamisen. Toiminnan tasolle vietynä kyse on joukkoälyn kanavoimisesta erilaisiin tehtäviin. Kuka tahansa voi osallistua ongelman ratkaisuun tai yhtä hyvin tuotteen valmistamiseen. Tyypillisimmillään kyseessä on tehtävä, jossa esimerkiksi lehden lukijat seulovat selkein ohjein varustettuina median julkaisemia julkisista tietolähteistä saatuja tietomassoja, jotka ovat ainakin toistaiseksi avoimia.
Tunnetuin kotimainen esimerkki joukkoistamisesta journalismissa lienee Helsingin Sanomien taloustoimittajan Tuomo Pietiläisen loppuvuodesta 2011 selvittämä fakta siitä, että pörssivälittäjien ja omaisuudenhoitajien henkilöstö ei ollutkaan lopettanut osakkeiden lyhytkauppaa, vaikka alan eettiset säännöt sen kielsivät.
Tuorein esimerkki joukkoistamisesta on eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan uusi hanke, jossa kokeillaan suomalaisessa päätöksenteossa. Hankkeen näkyvin aikaansaannos tähän mennessä on suomijoukkoistaa.fi-sivuston avaaminen kansalaisten ja valtionhallinnon välille, lähes Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman We the people -sivuston hengessä. Hyviä kokemuksia joukkoälystä lainsäädäntötyön parissa on esimerkiksi Islannilla, jonka perustuslakia uudistettiin muun muassa joukkoistamalla.
Yhteisön kanssa yhdessä tekemistä (co-creation) on hyödyntänyt jo muutama suomalainenkin aikakauslehti, kuten esimerkiksi Suosikki ja Olivia niin sanotuilla Oma Suosikki ja Oma Olivia numeroillaan tai Costume-lehti uudella kokonaisvaltaisella ja monikanavaisella konseptillaan. Se, missä nämä projektit eivät ilmeisesti onnistuneet, oli joukkoistamisen luominen nopeasti kaupalliseksi menestykseksi. Massiivisten verkkoalustojen rakentaminen joukkoistamiseen on kallista ja työlästä. Itse joukkoistamisen toteuttaminen vaatii aikaa ja resursseja – asioita, joista kaikissa toimituksissa on nykyään pulaa.
Joukkoistaminen avaa ovet kaikille ja moneen suuntaan. Amerikkalainen, joukkoälyä tutkinut kirjailija-toimittaja James Surowiecki on määrittänyt joukolle neljä asiaa, joita se tarvitsee määrittyäkseen viisaaksi: kirjavat mielipiteet, riittävän itsenäisyyden eli yksilöt eivät saa ottaa liikaa vaikutteita toisiltaan, tiedon hajautuneisuuden eli tiedon on oltava sekä erikoistunutta että paikallista sekä mekanismin, jolla yksittäiset arviot koostetaan ja muunnetaan yhteiseksi päätelmäksi.
Kun joukkoistamista käytetään yhtenä menetelmänä journalistisessa jutuntekoprosessissa viimeksi mainittu tarkoittaa tiedon tarkistamista ja sen toimituksellista editointia. Ainakin kuratoiville toimittajille ja journalismin eliittijoukoille joukkoistaminen tarjoaa työmenetelmänä paljon mielenkiintoista ammennettavaa ja työsarkaa.
Vapaus-lehteä lukijakirjeenvaihtajat eivät pelastaneet. Lehdestä ei tullut koskaan suurta menestystä. Tosin suurin syy oli poliittinen: kommunistinen propaganda ei uponnut koskaan inkerinsuomalaisiin.
Mutta onko kenelläkään mediassa varaa jättää kokeilematta? Sitoutumista – ja siitä parhaimmillaan seuraavaa fanittamista – ei pysty laskemaan heti euroissa. Mutta varsin pian se saattaa näkyä levikeissä, jotka eivät jatkakaan enää laskuaan.
Otavamediassa on tänä syksynä alkanut Digimediataidot toimitustyössä -niminen valmennusohjelma. Ohjelman osallistujat kirjoittavat tässä blogissa median sähköisistä näkymistä.