Le Penin dynastia
Kansallinen rintama esittää oikeita kysymyksiä, kirjoittaa Helena Petäistö.
Huh, Ranskan äärioikeisto ei sentään saa toivomaansa, mielipidemittausten lupaamaa ja muiden puolueiden pelkäämää ”mariininsinistä aaltoa” aluevaaleissa. Mutta Marine Le Penin puolue on tullut selvästi jäädäkseen kolmen suuren puolueen joukkoon.
Se on suuri saavutus poliittisen järjestelmän takaaman kahden suuren puolueen Ranskassa. Viime sunnuntain ensimmäisellä kierroksella Kansallinen rintama sai jopa hieman enemmän ääniä kuin viime vuoden eurovaaleissa, joissa se ylsi ykköseksi. Nyt maltillisen oikeiston ja keskustan vaaliliitto voitti sen runsaalla 3 prosentilla, mutta sen sijaan äärioikeisto jätti vallassa olevat sosialistit selvästi taakseen. Vuoden 2011 aluevaaleihin verrattuna Le Penin puolue nosti kannatustaan peräti 10 prosenttia.
Tytöstä on siis polvi parantunut. Isä Jean-Marie Le Penin 1950-luvulla perustama puolue kituutteli pitkään enemmistövaalitavan puristuksessa. 1980-luvulla Macchiavellin mallioppilas, sosialistipresidentti Francois Mitterrand, sekoitti siihen kuitenkin suhteellista vaalitapaa, jotta perinteinen oikeisto kärsisi Le Penin suosiosta.
Isä Le Pen haki mallia Yhdysvalloista, missä evankelista Billy Graham liikkui yleisön edessä rennosti langattoman mikrofonin kanssa. Le Pen villitsi yleisönsä – kukaan ei edes nurissut, vaikka vaalikokouksiin oli pääsymaksu. Hetken häntä kuunneltuaan show’sta olisi maksanut enemmänkin. Rasistiset ja juutalaisvastaiset lausunnot synnyttivät skandaaleita ja toivat syytteitä. Vaaleatukkaiset kirjeenvaihtajat puolestaan saivat aina saman kohtelun: ”Mademoiselle, jos kaikki maahanmuuttajat olisivat niin kuin Te, ei meillä olisi mitään heitä vastaan.” Le Pen hallitsi kaikki taitolajit.
