Värikkäitä hahmoja
Instituutiot ovat yhteiskuntiin vakiintuneita ajattelua ja toimintaa ohjaavia muodostelmia. Yliopistoinstituutiosta tulee heti mieleen kivirakennus ja tutkintoputki. Instituutio on muutakin, esimerkiksi kellareihin arkistoidut kirjat, juhlapuheet, akateemiset pukeutumissäännöt ja hierarkiat, tutkimuskäytännöt, opiskelijaruokalan lounaslistat ja hiljainen tieto.
Taideinstituution fasadina toimii museo, mutta sieltä instituutio leviää kaduille, sähkökaappeihin ja metsiin, valuu ihmisten mieliin ja keittiöihin määrittämään, mikä on taidetta ja millä ehdoilla.
Taideinstituution olemukseen kuuluu pyrkimys standardeista ja hierarkioista vapautumiseen. Taiteen sääntöjen ohittamista suorastaan odotetaan. Kapinallisia pidetään aluksi pelleinä. Myöhemmin heistä tulee myyttisiä neroja ja aikalaiskriitikoille voidaan pyöritellä silmiä.
Tätä tuo hauskasti esiin esimerkiksi Jyrki Siukosen teos Humpuukia ja hulluutta (SKS, 2023), joka tutkii Euroopan futuristien ja kubistien vastaanottoa 1910-luvun Suomessa. Kandinskyn, Kleen ja Chagallin ”tekeleet” olivat kriitikoille ”naiiveja ja primitiivisiä”, ”hullunkurisia”, ”ohimenevää hapatusta ja tehontavoittelua”.
