Miksi katsomusopetuksesta on tullut vähemmistökysymys?

Koulujen katsomusopetuksen uudistamista koskevassa keskustelussa on noussut esille piirteitä, joita pitää täsmentää. Keskustelun tulisi keskittyä katsomusopetuksen tietopohjaan, yhteiskunnalliseen merkitykseen ja siinä annettaviin dialogivalmiuk­siin moninaistuvassa maailmassa. Keskustelu on kaventumassa keskusteluksi vähemmistöjen oikeuksista.

Oman uskonnon opetusta puolustavat­ väittävät, että yhteiseen katsomusaineeseen siirtyminen sivuuttaisi kulttuuristen vähemmistöjen oikeuksia. Heidän mukaansa katsomusopetuksen tehtävä on tukea kulttuuriseen vähemmistöön kuuluvan oppilaan katsomuksellista identiteettiä.

Suomen väestörakenne on muuttunut viime vuosikymmeninä merkittävästi, mikä on johtanut koulun katsomusopetuksen tehtävän väärinymmärtämiseen.

Tämä käy ilmi yhdenvertaisuusvaltuutetun eduskunnalle annetusta kertomuksesta: Nykyinen katsomusaineiden opetus vahvistaa vähemmistöjen yhdenvertaisuutta ja asemaa, kun opetus konkreettisesti osoittaa oppilaalle, että vähemmistön uskontoa kohdellaan samalla tavalla kuin enemmistön uskontoa.

Tämä osoittaa, että keskustelu katsomusopetuksesta on muuttunut vähemmistökysymykseksi. Vetoaminen vähemmistöjen oikeuksiin koulun katsomusopetuksen linjauksissa uhkaa estää katsomusopetuksen kokonaisuudistuksen.

Taustalla on yhteiskuntamme heikko katsomuksiin liittyvä yleissivistys. Uskontoja ja katsomuksia ei ymmärretä nykytutkimuksen tavoin liukuvina sekä aikaan ja paikkaan sidottuina ilmiöinä, vaan tiukasti rajattuina ja pysyvinä identiteetteinä.

YK:n lastenoikeuksien sopimuksen artiklan 29 mukaan lapsen koulutuksen tulee pyrkiä valmistamaan lasta elämään yhteiskunnassa (- -) kaikkien kansakuntien, etnisten, kansallisten ja uskonnollisten ryhmien sekä alkuperäiskansoihin kuulu­vien henkilöiden välisen ystävyyden hengessä. Nykyjärjestelmä ei kunnioita tätä jakamalla oppilaat katsomusopetuksen ajaksi uskonnollisen vakaumuksen tai katsomuksen perus­teella eri ryhmiin.

Nykyinen malli ei myöskään huomioi uskonnollisten yhteisöjen moninaisuutta. Kaikki yhteisöt eivät välttämättä hyväksy oman uskonnon opetuksessa esille tulleita opillisia kysymyksiä. Koska uskonnollisen identiteetin vahvistaminen vaatisi tämän huomioimista, sen ei tule olla katsomusopetuksen, vaan perheiden ja uskonnollisten yhteisöjen tehtävä.

Katsomusopetuksen suunnittelun lähtökohtana ei voi olla vain nykytilanteen korjaaminen. On katsottava tulevaisuuteen ja pohdittava, millaista katsomuksellista yleissivistystä tulevat sukupolvet tarvit­sevat.

Tärkeä kysymys on, minkälaisia tietoja ja valmiuksia katsomuksista aktiivinen kansalaisuus edellyttää. Miten koulussa voidaan rakentaa yhteisöllisyyttä ja yhteiskuntaa, vaikka katsomukset eroavat toisistaan?

Katsomusopetus on julkisessa koulussa toteutettava oppiaine, jonka tavoitteiden ja sisältöjen tulee olla linjassa lainsäädännön ja yhteiskunnallisten tarpeiden kanssa.

Kulttuuristen vähemmistöjen oikeudet ovat tärkeitä. Katsomusopetuksen tulee antaa monipuoliset valmiudet uskontojen ja katsomusten ymmärtämiseen ja lukutaitoon moninaisissa ympäristöissä. Nämä ovat välttämättömiä sekä enemmistön ja vähemmistöjen edustajille.

Koulun katsomusopetuksen tietopohjan tulee rakentua akateemiselle perustalle, kuten muissakin oppiaineissa, ei uskonnollisten yhteisöjen opillisille painotuksille. 

Mäenalanen on peruskoulun uskonnon ja elämänkatsomustiedon lehtori, Kallioniemi uskonnon didaktiikan professori Helsingin yliopistossa.