Kreikka, euro ja EU - ei ole olemassa hyviä ja huonoja eurooppalaisia

Profiilikuva
Euro
Teksti
SK:n toimitus

Emmekö ole vieläkään oppineet ymmärtämään eurooppalaisuuden pirstaleista perusolemusta? kirjoittaa Erkki Toivanen.

Kirstu

EU:n rahaliiton pääarkkitehti, Jacques Delors, myönsi 1992 Euroopan yhdentämisen olevan eurooppalaisuuden pirstaleisen perusolemuksen vastaista, mutta välttämätöntä. Siksi se edellyttää voimakkaita instituutioita ja lujaa poliittista tahtoa. Ja hän lisäsi:

”Toistaiseksi menestyksemme on ollut jäsenmaiden hallitusten ja yhteisön toimielinten varassa. Mutta yhdentymisen jatko – kuten rahaliitto EMU – edellyttää kansalaisten selvästi ilmaisemaa tukea ja yhteisvastuullista osallistumista.”.

”Kansalaisten kädessä euro on kuin vihkisormus, avioliiton vertauskuva. Mutta sormuksen tavoin se on vain metallikappale, kunnes avio-onnen täyttymys on koettu, euron arvo sisäistetty ja perusta uskollisuudelle syntynyt. Siihen menee vuosia”, sanoi Delors’in EMU-komitean jäsen, tanskalainen Niels Thygesen, kun haastattelin häntä ennen euron käyttöönottoa Kööpenhaminassa.

”Yhteisvaluutan kohtalo punnitaan vasta sen jouduttua ensimmäiseen kriisiin. Silloin mitataan jäsenvaltioiden hallitusten yhteisvastuu ja kriisiin joutuneen kansan valmius hyväksyä uhraukset, jotka sen on tehtävä – ei enää oman kansallisen valuuttansa, vaan unionin yhteisen valuutan hyväksi.”

Euron koettua ensimmäiseen kriisiinsä, jotkut ovat herättäneet henkiin takavuosina vielä huonona pilana pidetyn ajatuksen, että Etelä-Euroopan tuhlaajille perustettaisiin oma valuutta, sudo, ja pohjoisten jäsenmaiden kurinalaisille kansoille neuro.

Emmekö olisi vieläkään oppineet ymmärtämään eurooppalaisuuden ”pirstaleista perusolemusta”? ”Ei ole olemassa ’huonoja’ eikä ’hyviä’ eurooppalaisia, ainoastaan erilaisia eurooppalaisia”, muistutti minulle Eurooppa-aatteen isoisä Otto von Habsburg. ”Meidän on hyväksyttävä maita, alueita ja kansoja toisistaan erottavat kulttuurierot onnistuaksemme yhdentämään Euroopat – sillä Euroopan perusolemus on aina ollut monikollinen. Siinä piilee suurin rikkautemme.”

Italia on ollut yhtenäisvaltio pian 150 vuotta. Silti Pohjois- ja Etelä-Italian erottaa edelleen niiden toisistaan poikkeava ”sosio-ekonominen” rakenne. Yhteiskunta, elinkeinot ja arvot ovat kehittyneet eri lähtökohdista: Pohjoisessa syntyivät kaupunkitasavallat kauppiasluokan syrjäytettyä vallasta maanomistajat jo kuusi vuosisataa sitten. Etelässä sen sijaan säilyi feodaaliyhteiskunta. Pohjoisessa kansalaisyhteiskunta kehittyi voimaksi valtiovallan rinnalle, etelässä se on jäänyt kituliaaksi. Kansallisvaltion sisäinen yhdentäminen ei ole kyennyt poistamaan peruseroja. Silti kaikki Italian asukkaat ovat varmasti yhtä hyviä italialaisia – asuivat he

Torinossa tai Tarantossa. He ovat vain erilaisia italialaisia. Aivan niin kuin Itämeren ja Välimeren rannoilla – ja kahden puolen Kanaalin – asuu lopultakin vain erilaisia eurooppalaisia, ei huonompia eikä parempia.

Eurooppojen olemusta viime vuosisadalla analysoinut Halford Mackinder, nykyaikaisen geopolitiikan perustaja, muistutti, että Iberian ja Balkanin niemimaan ja Venäjän kansojen omaehtoinen kehitys oli katkennut useaksi vuosisadaksi niiden jouduttua ei-eurooppalaisen mahdin alistamiksi. Ne eivät kehittyneet oikeusvaltioiksi, kokeneet renessanssia, uskonpuhdistusta, valistusaikaa, kansanvallan nousua ja kansallisvaltioiden syntyä, teollistumista ja hyvinvointiyhteiskunnan perustamista siinä yhdenaikaisen vuorovaikutuksen virrassa, jonka tuloksena syntyi ”Varsinais-Eurooppa”. Niiden kehitys on ollut eriyhdenaikaista ja eurooppalaistuminen jäänyt osittaiseksi.

Renessanssista lähtien antiikin Kreikalla on silti ollut avainasema kaikkien Euroopan kansojen tietoisuudessa omasta eurooppalaisuudestaan. Siksi kulttuuriperinnöstään tietoisten ja ylpeiden kreikkalaisten itsenäisyystaistelu 1820-luvulla innosti romantiikan vuosisadan Euroopan sivistyneistöä. Vapaustaistelijoiden riveihin liittynyt runoilija Lordi Byron, hellenisteistä kuuluisin, kirjoitti pitävänsä kreikkalaisista, koska he ovat ”mukavia lurjuksia, joilla on kaikki turkkilaisten viat, muttei aivan kaikkia heidän avujaan, kuten rohkeutta. Jotkut heistä ovat tosin urhoollisia – ja komeita kuin Alkibiadeen patsas…”

Turkin vallasta vapautuneen Kreikan yhteiskunta ja elinkeinoelämä olivat jääneet monessa suhteessa takapajulle. Sulttaanit olivat alistaneet talouden palvelemaan valtakuntansa sotilaallisia ja strategisia etuja ja jarruttaneet itsenäisen porvariston syntymistä. Politiikassa avainasema oli sotilasaatelilla, maatalous oli suurtilallisten hallussa. Heille ja islaminuskoiselle virka-aatelille sulttaani oli luovuttanut veronkanto-oikeuden. Verotaakasta leijonanosa oli sälytetty kristittyjen harteille. Turkin valtakunnassa eriuskoisten suvaitseminen ei merkinnyt tasa-arvoa. Kreikkalaisten muistiin jäi erityinen viha veroja ja verottajaa kohtaan.

Venäjä, Ranska ja Britannia ottivat vapaan Kreikan suojelukseensa. Sen valtaistuimelle ne istuttivat ”Helleenien kuninkaaksi” Baijerin prinssi Oton. Vaikka Kreikka ei kuulunutkaan sosio-ekonomiselta rakenteeltaan Varsinais-Eurooppaan, se oli silti henkisesti ja sivistyksellisesti sen erottamaton osa. Siksi sotilasdiktatuurista vapautuneen Kreikan jäsenyyttä Euroopan yhteisössä 1981 pidettiin itsestään selvänä, kun Ranskan presidentti Giscard d’Estaing otti Kreikan asian ajaakseen. Hän sovelsi Kreikkaan de Gaullen aikanaan Ranskasta käyttämiä sanoja: ”Ilman Sinua, Kreikka, Eurooppa olisi yksin.”

Siinä hän oli oikeassa. Sen sijaan emme tiedä olivatko EU:n yhdentäjät oikeassa kiirehtiessään rahaliiton perustamista ja sittemmin tinkiessään euron uskottavuuden takeiksi sovituista kriteereistä. Poliittiset ja taloudelliset kulttuurierot eivät näet katoa yhdentämällä, saatikka direktiivejä säätämällä.

Luonnon, elinkeinojen, uskonnon ja historian muovaamat kulttuurit muuttuvat lopultakin muuttuneet vain vuosisatojen saatossa, mutta nopeimmin vapaan vuorovaikutuksen vallitessa. Vanhan mantereen luoteisnurkka on pinnanmuodostukseltaan vuoristojen ja syvälle työntyvien merenlahtien muovaama mosaiikki. Sen tuloksena on syntynyt Eurooppa ja sen kulttuurien ainutkertainen kirjo, pirstaleinen perusolemus, maanosamme rikkauksista suurin.

Teksti Erkki Toivanen
Kirjoittaja on Lontoossa asuva kirjailija ja toimittaja.

Kuvitus Outi Kainiemi