Ihan kaikki heidän vihreytensä

Harvan suomalaisen lähiluonto on enää ikimetsää. Sovitaan siis, että lähiöpöpelikkö on kaunis, mahtava ja ok!

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Hanna Weselius
Kirjoittaja on kirjailija, taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori.

Varjo, vaan ei synkkä. Kevään kevyt viheriä, vaan ei valosta riemuitseva. Se on suru, huoli, josta nauttii, jota ei iloon tahdo vaihtaa, kirjoitti Eero Järnefelt päiväkirjaansa Firenzessä huhtikuussa 1895. Kuvittelen Järnefeltin avoimen ikkunan ääressä Italian illassa, joka hämärtyy kummallisen aikaisin, ja kaipaamassa kotiin Suomeen, missä yöt jo vaalenevat ja syreenit kukkivat pian.

Järnefeltin suhde luontoon oli pohdiskeleva ja intohimoinen. Maisemamaalaus oli näköala iankaikkiseen, ”ikuisen kaipauksen taide”. Tällaiselle romanttiselle ajattelulle on rakentunut suomalaisen luontosuhteen nykyinenkin estetiikka. Siihen liittyy tunnelmointia omasta pienuudesta luonnon keskellä ja kaipuuta aikaan ja paikkaan, joita ei enää ole, maisemaan, jonka tilalla on nyt puupeltoja ja moottoriteitä. Nostalgiaa, siis.

Nostalgia on määritelmällisesti koti-ikävän tuottamaa melankoliaa ja ilmenee ihmisissä, jotka ovat joutuneet kauas kotoaan. Se on pieni inhimillinen tunne, jonka luulisi olevan harmiton. Mutta onko se?

Menneeseen aikaan ja tietynnäköisiin paikkoihin suuntautuva kaipuu on muokannut luontosuhdetta aika kummalliseksi. Se on johtanut tilanteeseen, jossa meillä on joitain yhteisestä sopimuksesta hienoiksi hyväksyttyjä luontokohteita ja maisematyyppejä. Sitten kaikkea villiä kasvua ja elämää siivotaan vimmatusti vastaamaan ihanteita, ja luontoelämysten luo pitää matkustaa.