Päin naamaa

Dokumentaarisen valokuvan historia on täynnä materiaalia, joka on syntynyt höynäyttämisen ideaalin pohjalta, kirjoittaa Hanna Weselius.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Hanna Weselius
Kirjoittaja on kirjailija, taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori.

Kun opiskelin dokumentaarista valokuvaamista 1990-luvulla, yksi oppimani perusmetodi oli päin naamaa -tekniikka. Harjoitustehtävien puitteissa piti mennä tuntemattomiin paikkoihin, joissa tuli mahdollisimman nopeasti mitään kyselemättä lähestyä tuntematonta ihmistä ja saada roiskaistua hänestä jonkinlainen potretti.

Siihen, kuka kuvattu ihminen oli tai mitä hän kuvaamisesta ajatteli, ei kiinnitetty huomiota, kunhan kuva oli raflaavan näköinen.

Monesti ajateltiin, että onnistunut kuva vaati kuvattavan jonkinlaista höynäyttämistä osaksi omaa projektia.