Mitä hyötyä humanistista?

Hyväkään rokote ei auta, jos ihminen ei uskomuksiltaan pysty sitä ottamaan, kirjoittaa Pirjo Hiidenmaa.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Pirjo Hiidenmaa
Kirjoittaja on tietokirjallisuuden professori Helsingin yliopistossa.

Kaikki yliopistot ilmoittavat strategioissaan pyrkivänsä tuottamaan ratkaisuja maailman ongelmiin, irvailevat Janne ja Taina Saarikivi Turhan tiedon kirjassaan (SKS, 2021). Myönnettäköön, että siinä on jotain koomista, että akateemiset johtajat maan-, jopa maailmanlaajuisesti muotoilevat tavoitteensa lähes identtisillä sanakäänteillä.

Vakavammin katsottuna kyse on yliopistomaailman painotusten muutoksesta. 1990-luvulta alkaen tutkimuksen ja opetuksen antia on tarkasteltu siitä näkökulmasta, mitä annettavaa – ”mitä hyötyä” – siitä on maailmalle. Samalla vuosikymmenellä tutkimuspolitiikkaan ilmaantui sana vaikuttavuus (englanniksi impact).

Tämä ajatus on kirjattu kymmenen vuoden takaiseen yliopistolakiimme. Siinä yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta ja antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta, mutta myös ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”.

Tätä on kuvattu yliopistojen kolmanneksi tehtäväksi, vaikka tarkkaan ottaen laki kuvaa sen kiinteäksi osaksi päätehtäviä, ikään kuin hengeksi, jolla opetus ja tutkimus järjestetään.