Kansallinen varautuminen vaatii tekoja, ei puhetta

Yhteiskunnan varautumisen yhteinen järjestäminen on tarpeen, jotta selviämme erilaisista uhkista ja turvaamme kansakunnan olemassaolon kaikissa oloissa. Sotilaallisen puolustuksen keinot ovat viimeisiä vaihtoehtoja, ja niiden käytölle oikeusval­tiossa on selkeät rajoituksensa.

Myös siviiliviranomaisten toiminta perustuu tarkoin lainsäädännössä määriteltyihin toimivaltoihin, joiden laajennukset poikkeusoloissa valmiuslaki tarvittaessa mahdollistaa.

Viranomaistoimivaltuuksin ei yhteiskunnan resilienssiä viime kädessä turvata. Suomalaisen kansallisen varautumisen lähtökohtana on normaaliolojen huolellinen hoitaminen.

Näin varaudutaan kaikkiin häiriöihin, äärimmäisiä poikkeusoloja myöten. Koronakriisi tarjosi hyödyllisen muistutuksen siitä, että yksin valmiuslaki tai muu hätätilasääntely ei poikkeusolojen toimintojen turvaamiseen riitä.

Tarvitaan koko yhteiskunnan riittävää varautumista ja yksilöiden, yritysten sekä yhteisöjen omatoimisuutta huolehtia toimintojen turvaamisesta omalta kohdaltaan ja yhdessä.

Turvallisuustilanteen nopea muuttuminen on yllättänyt meidät. Näin siitä huolimatta, että Suomessa käynnistettiin jo vuosituhannen alkuvuosina varsin edistyksellinen valtioneuvoston turvallisuusstrategiatyön prosessi.

Sen oli tarkoitus varmistaa poikkihallinnollinen varautumisen yhteistyö ja tukea varautumisen normaaliolojen lainsäädännön kehittämistä. Lisäksi sen oli tarkoitus tukea tiedonvaihtoa turvallisuusympäristön muutoksista. Tätä yhteistyötä kuvataan nykyisin kokonaisturvallisuuden mallina.

Puolustusministeriön alaisuuteen organisoidun strategiatyön onnistuneisuutta voidaan tarkastella kriittisesti. Se ei auttanut varautumaan pandemiaan, vaikka tämän uhkan torjunta esiintyi yhteisesti määriteltynä painopisteenä jo ensimmäisessä strategiassa vuonna 2003.

Strategiatyö ei myöskään ennakoinut eikä reagoinut kaikkiin niihin muutoksiin, joihin turvallisuusympäristössä on herätty nyt, kun on ymmärretty Venäjän rakentavan hyökkäysvalmiuttaan Eurooppaan. Strategia on kaikkiaan typistynyt lähinnä ministeriöiden varautumisen lakisääteisten tehtävien listaamiseen, mikä ei tuota kansallisen varautumisen kehittämiseen juuri lisäarvoa.

Uutena Nato-jäsenmaana Suomi haluaa­ profiloitua jonkinlaisena resilienssitoiminnan huippuosaajana. Nähdäkseni näyttömme eivät tähän riitä. Turvallisuusviranomaisten poikkialaisilla yhteistyövalmiuksilla voimme toki erottua eduksemme.

Koko yhteiskunnan resilienssin saaminen tulevaisuutemme turvaavalle tasolle vaatii paljon enemmän. Kriittisen infrastruktuurin kestävyyden varmistaminen edellyttää vakavaa työtä, ei vain energian, ruokaturvan, viestiyhteyksien ja vesihuollon osalta, vaan myös esimerkiksi terveydenhuollon ja monialaisten tutkimusinfrastruktuurien kehittämisessä.

Naton resilienssivaatimusten täyttäminen pitää ymmärtää osana omien kansallisten tarpeidemme toteuttamista. Tämä on siviiliyhteiskunnan, sen alueiden ja toimijoiden asia, ei puolustushallinnon tehtävä.

Hyvinvointialueiden, pelastustoimen ja kuntien toimijuus yhteiskunnan varautumisen turvaajina on aivan ensiksi saatava kestävälle pohjalle.

Kehittämisen resurssien pirstominen, keskushallinnon roolin ylikorostaminen ja puolustusalan nostaminen ratkaisijan rooliin ylitse muiden ovat uhka yhteiskunnan yhteisen varautumisen tehokkaalle järjestämiselle. 

Harriet Lonka on filosofian tohtori.