Kaikki alueet eivät voi kasvaa ja kehittyä – tulevaisuus on metropolien

Politiikalle on ollut viime vuosina ominaista valheellinen häveliäisyys, kirjoittaa Juhana Vartiainen.

Profiilikuva
aluepolitiikka
Teksti
Juhana Vartiainen
Kirjoittaja on Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:n ylijohtaja.

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Euroopan integraatio, talouden globalisaatio ja julkistalouden rahoitustarpeet pahenevan huoltosuhteen oloissa ovat pakottaneet suomalaiset monenlaisiin uudelleenarvioihin.

Moni äänestäjä ja siksi moni poliitikkokin kakistelee vielä ilmeisiä uudistuksia, kuten eläkeiän nostoa tai maahanmuuton rohkaisemista, vaikka nämä ovat taloudellisen analyysin valossa hyödyllisiä sopeutumiskeinoja.

Kolmas kipukohta saattaa sukeutua siitä, että hyvä talouskasvu ja työllisyys todennäköisesti edellyttävät paljon aiempaa voimaperäisempää kaupungistumista ja alueellista keskittymistä. Emme tietenkään voi olla tästä vuorenvarmoja, ja taloushistoria on monta kertaa yllättänyt rakennemuutosten ennakoijat.

Viimeaikainen taloustieteellinen kirjallisuus tukee kuitenkin vahvasti ajatusta siitä, että tulevaisuuden kasvumoottorit löytyvät nimenomaan suurista ja monipuolisista kaupungeista. Kaupungistuminen ja keskittyminen ovat todennäköisesti myös maallemme käyttämätön voimavara, jota nyt kipeästi tarvittaisiin.

 

Alueellisen kasautumisen hyödyt ovat tutkimuksen valossa mittavia. Kun annetuilla valmiuksilla varustetut ihmiset keräytyvät lähelle toisiaan, kaikkien keskimääräinen tuottavuus kohenee.

Kun kaupungin koko kaksinkertaistuu, alueen tuottavuus kohoaa 3–8 prosenttia. Kun väestötiheys kaksinkertaistuu, tuottavuus kohenee noin viidellä prosentilla, ja kun toimialan koko kaksinkertaistuu jollain alueella, saavutetaan saman kokoinen arvonlisäyksen kasvu tuotantopanosten käyttöä kohti.

Näitä lukuja löytyy Heikki Loikkasen raportista Kaupunkialueiden maankäyttö ja taloudellinen kehitys – maapolitiikan vaikutuksista tuottavuuteen sekä työ- ja asuntomarkkinoiden toimivuuteen (VATT toukokuu 2013).

Saman alueen yritysten läheisyys lisää joidenkin tutkimusten valossa myös ällistyttävästi talouskasvun edellytyksiä. Kun jonkin alan osaajat ovat lähellä toisiaan, syntyy uusia ajatuksia ja niihin pohjautuvia innovaatioita, ja ideat leviävät. Digitaalinen aikakautemme ei lainkaan näytä poistavan tällaisen fyysisen läheisyyden merkitystä.

 

Keskittyminen ja kasautuminen tukevat toisaalta myös monipuolisuutta. Mitä suurempi metropoli, sitä enemmän siellä on elinkeinoja ja toimialoja ja sitä paremmassa suojassa se on yhden toimialan ongelmilta.

Monipuolinen elinkeinorakenne on myös perheiden kannalta houkutteleva, koska molemmille puolisoille ja lapsille löytyy työ- ja opiskelupaikkoja.

Vain yhteen toimialaan tai logistiikan solmukohtaan perustuvien kaupunkien kohtalo on kurja. Tämän perustelee vakuuttavasti yksi maailman arvostetuimmista kaupunkitutkijoista, Harvardin professori Edward Glaeser (Triumph of the City, 2011). Detroitin kohtalo toimii varoittavana esimerkkinä.

Suuret metropolit toimivat myös maahanmuuton imureina, joiden ansiosta eri puolilta maailmaa muuttaville syntyy omaa pärjäämistä tukevia lähiyhteisöjä. Esimerkiksi suur-Tukholma ja Berliini ovat kulttuurisen monipuolisuuden varassa kasvavia ideakattiloita, joille voi ennustaa valoisaa tulevaisuutta.

 

Jotta kasautumisen tuottavuushyötyjä voitaisiin saavuttaa, kaupunkien ja niiden keskustojen on oltava ihmisille houkuttelevia. Kuten Heikki Loikkanen raportissaan osoittaa, suomalainen kaupunkisuunnittelukin on johtanut aivan liian hajautuneeseen kaupunkirakenteeseen.

Hyvä rakentaminen on tiivistä, niin että paljon ihmisiä ja työpaikkoja mahtuu pienille alueille ja joukkoliikenne toimii. Tällöin ihmiset saavat suurimman hyödyn työmarkkinoista ja syntyy parhaiten ihmisten hyvinvointia kohentavia palveluelinkeinoja, joiden keskinäinen kilpailu nostaa tuottavuutta ja laskee hintoja.

Manhattanin uskomattoman korkea tulotaso (kotitalouden keskimääräinen tulotaso on lähes 140 000 dollaria ja mediaanikin noin 80 000) ei perustu niinkään siihen, että alueella asuisi pelkkiä superosaajia vaan siihen, että ihmiset ovat lähekkäin ja toimialoja on paljon, jolloin kukin voi erikoistua sellaiseen mitä osaa.

Suomessakin olisi rakennettava tiiviimmin, kuten Loikkanen on todennut. Hänen suosituksensa koskevat ensisijaisesti kaupunkirakennetta.

Kaikkien ei tarvitse muuttaa kaupunkeihin, vaan paljon saavutettaisiin jo sillä, että nykyiset kaupungit rakennettaisiin järkevämmin. Maahanmuuttoa olisi rohkaistava ja asuntopolitiikkaa muutettava niin, että syntyisi nykyistä toimivammat ja suuremmat yksityiset vuokramarkkinat.

 

Politiikalle on ollut viime vuosina ominaista valheellinen häveliäisyys, vaikeus kertoa ihmisille talouden rajoituksista ja niistä kumpuavista väistämättömistä valinnoista. Pelkään pahoin, että tässäkin palataan vanhoihin latteuksiin.

”Keskittyminen” lienee yhä kielteinen sana, kaikki haluavat kehittää koko Suomea, kukaan ei halua astua kenenkään varpaille ja kukaan ei tingi mistään tavoitteesta. Markkinavoimat tekevät kuitenkin omaa työtään ja jakavat suomalaisia voittajiin ja häviäjiin.

Rahoituslaitokset empivät rakennusten peruskorjausten rahoittamista kasvukeskusten ulkopuolella. Kun aktiiviväestön määrä ei kasva ja elinkeinorakenne muuttuu, kaikki alueet eivät voikaan kasvaa ja kehittyä –  eikä siihen ole edes tarvetta.

Tulevaisuuden vauraus löytyy kasvavista metropoleista, ja mitä enemmän meillä on sellaisia, sitä enemmän on vaurautta – jota päättäjät voivat jakaa myös syrjäseuduille.

Kirjoittaja Juhana Vartiainen on Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATT:n ylijohtaja.