Jes kävi taloksi
Omasta äidinkielestä voi tulla osalle kansasta vieras kieli.
Tapaus yksi. Seison vantaalaisen supermarketin kassalla. Maksukorttilaite jumittaa. Vihdoin laite hyväksyy maksun. Myyjä kuittaa onnistumisen: ”Jes. Haluatteko kuitin?”
Tapaus kaksi. Olen juonut loppuun kahvini turkulaisessa kahvilassa. Nousen ylös, vetäisen takin päälle ja huikkaan kiitoksen myyjälle. Myyjä vastaa: ”Jes. Kiitti.”
Kymmenen vuotta sitten tutkin verkkotekstejä, joissa nuoret käyttivät sujuvasti englannista lainautuneita sanoja ja sukkeluuksia osana suomenkielisiä keskusteluja. Jes, pliis, öbaut ja siijuu olivat tuolloin verkkokeskustelun peruskauraa.
Nykysuomea kuunnellessa on selvää, että osa näistä sanoista on vakiintunut puhekieleemme. Eivät niitä kaikki käytä, mutta toisaalta eivät esimerkkieni asiakaspalvelijat teinejäkään olleet. Ihan aikuisia suomen kielen puhujia.
Pisimmällä vakiintumistiellä on juuri jes. Sille on yllä mainittujen esimerkkien lisäksi helppo keksiä käyttötapoja: Vastauksena kyläkutsuun: ”Jes, voin mä tulla.” Suomen tehdessä jatkoajalla maalin Ruotsin verkkoon: ”Jes! Jes! JESS!”
